Valintoja

Tuttavajoukossani on monta perhettä, jotka ovat joko saaneet adoptiolapsen, jonottavat jo monennetta vuotta tai vasta harkitsevat adoptioon ryhtymistä.

Monesti mietin, miten lujille vanhemmat joutuvat adoptioprosessin sisältämien valintojen myötä.

Yksi näistä on adoptiomaan valinta. Valittavana ei ole vain lapsen kulttuuritausta, vaan se, minkä ikäisestä, millaisella taustalla varustetusta ja miten terveestä tai sairaasta lapsesta saattaa olla kyse. Ja tietenkin myös siitä, miten kauan jonon eteneminen vie.

Ulkomailta adoptoitaessa lapsi on useimmiten vähintään parivuotias perheeseen tullessaan. Mitä vanhemmaksi lapsi on ehtinyt, sitä enemmän hänellä saattaa olla takanaan vaikeita kokemuksia vaihtelevista perheoloista, lastenkodeista ja muista laitoksista. Se voi tarkoittaa takkuista alkutaivalta yhdessä, fyysisiä ja jopa psyykkisiä sairauksia vielä vuosikymmeneksi.

Ylipäätänsä koko ulkomainen adoptio – onko se adoption ylevin laji, ja olisiko kaikkein tärkeintä adoptoida kaikkein köyhimpien maiden sairaita lapsia – voiko ajatella, että juuri he eniten tarvitsisivat suomalaisia vanhempia, jotka voivat tarjota rakkauden lisäksi myös mahdollisesti tarvittavan hoidon ja terapian?

Uskaltaako tuollaisen ajatuksen jälkeen koskaan myöntää, että kaikkein eniten haluaisi ihan pienen ja suomalaisen näköisen lapsen, joka ei olisi joutunut kokemaan kovia ja joka ei joutuisi erivärisen ihonsa takia kiusatuksi koulussa?

Tai, jos valitsee kotimaisen adoption, niin mitä tehdä, jos kysytäänkin, haluaako ottaa vastaan FAS-/FAE-lapsen, joka on vammautunut raskauden aikaisen alkoholinkäytön seurauksena? Lapsi, joka on joutunut äitinsä pahoinpitelemäksi – saako häntä hylätä? Entä jos häntä ei kukaan ottaisi, mitä hänelle sitten tapahtuisi? Saako itsekkäästi toivoa, että haluan sellaisen lapsen, joka on mahdollisimman terve?

Miten kukaan voi koskaan pystyä päättämään, mitä vastata tällaisiin kysymyksiin?

Minunkin elämässäni oli vaihe, jolloin olin kiinnostunut kansainvälisestä adoptiosta. Seurattuani näitä lähellä olleita adoptioprosesseja en enää ole niinkään varma adoption mielekkyydestä oman perheeni kohdalla. Olen onnellinen niiden perheiden puolesta, jotka ovat adoptioon ryhtyneet ja lapsensa saaneet, mutta luulen, että minulla ei olisi näiden kysymysten jälkeen vastauksia.

Äitien välistä toveruutta

Keskustelupalstoilta ja blogeista lukee välillä, miten tylsää äideillä on leikkipuistoreissuillaan, kun puistossa ei tunne ketään, kenellekään ei uskalla sanoa mitään, ja jos jostakin puhutaan, niin se on tyhjänpäiväistä pölinää edellisillan tv-ohjelmista.

Ei vaan meillä.

Olen tarkoituksella etsinyt tuttavapiiriini lähialueilla asuvia äitejä. Tarkkaillut, missä lähitaloissa asuu saman ikäisiä lapsia ja ryhtynyt juttelemaan heidän äideilleen milloin puistossa, milloin jopa suoraan kadulla. Esitellyt itseni ja lapseni ja kertonut, että asumme ihan lähistöllä, ja olisi kiva joskus leikkiä yhdessä, vaikka puistossa. Toivottanut tervetulleeksi myös meidän hiekkalaatikolle ja leikkimökkiin.

Useimmat äidit säikähtävät ensialkuun. Ilmeistä näkee, että tuntematonta ihmistä arvioidaan: ei kai tuo vaan ole joku sekopää? Pari-kolme kertaa kun jaksaa itse moikata ensin, niin seuraavalla kerralla tuo äiti tuleekin jo oma-aloitteisesti juttelemaan. Jokaisesta äidistä, jonka suuntaan olen tehnyt aloitteen, on pikkuhiljaa kuoriutunut puhelias ja seuraa silloin tällöin kaipaava kolleega.

Ja kun saa yhden uuden tuttavan, hänen avullaan tutustuu kohta toiseen äitiin ja pian sen jälkeen jo  kolmanteenkin. Puistoreissuista on tullut sosiaalisen elämäni tukikohtia. Puistoon sovitaan treffejä, siellä puidaan päivän polttavia perhetilanteita, puistokavereiden kanssa käydään kauppaa vähänkäytetyistä talvivaatteista… Puistoreissuilla ei todellakaan tarvitse tuppisuuna lykkiä lapselle kiikkuun vauhtia, vaan pari-kolme tuntia ei tunnu riittävän kaiken oleellisen hoitamiseen. Välillä tuntuu, että sinne puistoon lähdetään ulkoiluttamaan ennemminkin äitiä kuin lasta.

Mies ja Pöpöläinen käyvät myös lähileikkipuistossa. Kuunneltuaan hehkutustani mies valitti, että häntä miehenä taidetaan kummeksua, sillä juuri kukaan ei tule hänelle juttelemaan. Enpä usko, että kyseessä olisi sukupuolesta johtuvaa käyttäytymistä. Ihmiset vaan ovat hassun arkoja tutustumaan tuntemattomiin, vaikka kuinka samassa tilanteessa eläviin ihmisiin. Mutta jos jaksaa tehdä aloitteita, kyllä niistä jotakin joskus seuraa.

Suuri suru tuli puseroon, kun saimme tällä viikolla kuulla, että aivan lähinaapurissamme asuva perhe muuttaa vuoden vaihteessa ulkomaille.  On ollut todella ihanaa, että samassa pihapiirissä on perhe, jossa on saman ikäisiä lapsia. Olemme voineet pika pikaa juosta ovelle kysymään leikki-, kahvi- tai lenkkiseuraa ilman sen suurempia kalentereiden selailuja. Olemme myös saaneet naapurista apua moneen arkielämän pulmaan. Muistoissa ovat myös monet mukavat yhteiset puisto-, kirppis- ja ulkoiluretket. Puistosta, kaupasta tai bussipysäkiltä kotinurkille johtavat ylämäetkin ovat tuntuneet vähemmän raskaalle, kun niitä on saanut kivuta kivassa seurassa.

Heidän jättämäänsä aukkoa tarvitaan paikkamaan monta uutta kaveria.

Nimittelyä

Asioilla on nimiä. Kuten pippelillä, joka on pili.

Myös asioilla, joita ei ole, voi olla nimiä. Yhtenä iltana saunassa Pöpöläinen osoitteli isänsä pippeliä ja nähtävästi tajusi, että hänellä ja isällään on tällä saralla yhteisiä asioita. Minä sitten heti kysymään, että missähän äidin pippeli on. Pöpöläinen katseli, etsi ja sanoi: ei oo. Ilmaisua vahvistetiin käden liikkeellä: Pöpöläinen oli pitelevinään kädessään tyhjää lasia tai mukia, jota sitten käänsi ylösalaisin ja ravisteli hetken.

Nyt on äidin pippelillä viittomakielinen nimi.

Tyynyn tuoksua

Aamuhetket ovat ihanimpia. Pöpöläinen on unen lempeyttämä lutukka, joka hehkuu uudelleen tapaamisen iloa. Yöpöydän lampun valo pitää napsauttaa päälle. Kelloradio auki – se tietää, mistä napista pitää painaa. Köllöttelyä vieressä. Vähän peuhailua peittojen ja tyynyjen keskellä. Puhaltelua vatsaan, leikkisiä puraisuja korvasta. Pieni poikanen yöpaidassaan tuntuu suloiselle otukselle. Päivän kiireet ovat vielä edessä, murheet hetken muualla.