Kahvia, kiitos!

Pahoittelen virtuaalihiljaisuutta. Nettielämäni korreloi käänteisesti irl-aktiivisuuden kanssa. (Bongasin tuon niin nuorekkaan sanonnan Elanorin blogista, ja aikani luulin sen tarkoittavan jotakin keskustelukanavaa, vaikkapa jotakin imaginaaristä Irti Rinnasta -Listaa, kunnes minua ystävällisesti valistettiin: In Real Life).

Neljän viikon kesäloman jälkeen on vierähtänyt jo kolme ja puoli viikkoa töissä. Arki jyskyttää raiteillaan kiivasta vauhtia. Joko pitää herätä? Nyt pian junalle! Vieläkin vois juoda yhden kupin kahvia. Näppäimistön takomista. Ah, lounasaika. Lisää näppäimistön takomista. Vieläkö ehtis tehdä yhden jutun? Ei ehdi, pakko lähteä jo kotiin. Tehokasta perheaikaa ulkona ja sisällä, kaupassa, leikkipuistossa, pihalla, ystävien luona. Nyt pitää jo kyllä mennä nukkumaan. Jaksetaanko laulaa loppuun edes Tuu tuu tupakkarullaa ? Simahdus sänkyyn kilpaa Pöpöläisen kanssa.

Arjen tahdista selviytyäkseni olen juottanut itseäni kahvilla. Tunnuslauseena on Drink coffee to do stupid things faster with more energy.

Eräänä päivänä laskin klo 14 aikaan juoneeni jo viisi mukillista pahaa, kitkerää pomoni keittämää kahvia. Aamulla menee kaksi kupillista, ennen kuin saan sähköpostit selvitettyä. Vielä yksi kupillinen ennen lounasta. Lounaan päälle yksi. Sitten vielä toinen vähän ajan päästä. Kolmen aikaan tekisi taas mieli, koska pitäisi vielä jaksaa painaa pari tuntia. Olen pahassa kahvikoukussa. Olen pahan kahvin koukussa.

Termi “Äidin oma aika” on varmaan jotakin sukua joulupukille, hellekesälle ja virikkeitä saaneille häkkikanoille.