Puhetta!

Nyt, kun kävely on vihdoin sujuvaa, Pöpöläinen näyttää siirtyneen kehittämään puhepuoltaan. Päivä päivältä sanavarasto laajenee. Tyyny, puu, lamppu, valo, vettä, ei tuu, ei mee, ei oo, minä meen. Tällä viikolla yksittäistä sanoista on alkanut muotoutua lauseita.

Kyllä pysähdytti, kun eräänä aamuna, ulkotakkia niskaan vetäessäni takaa kuului pieni kirkas ääni: Äiti lähtee.

Sniff. Yksi pienen pojan ensimmäisistä lauseista.

Kahvia, kiitos!

Pahoittelen virtuaalihiljaisuutta. Nettielämäni korreloi käänteisesti irl-aktiivisuuden kanssa. (Bongasin tuon niin nuorekkaan sanonnan Elanorin blogista, ja aikani luulin sen tarkoittavan jotakin keskustelukanavaa, vaikkapa jotakin imaginaaristä Irti Rinnasta -Listaa, kunnes minua ystävällisesti valistettiin: In Real Life).

Neljän viikon kesäloman jälkeen on vierähtänyt jo kolme ja puoli viikkoa töissä. Arki jyskyttää raiteillaan kiivasta vauhtia. Joko pitää herätä? Nyt pian junalle! Vieläkin vois juoda yhden kupin kahvia. Näppäimistön takomista. Ah, lounasaika. Lisää näppäimistön takomista. Vieläkö ehtis tehdä yhden jutun? Ei ehdi, pakko lähteä jo kotiin. Tehokasta perheaikaa ulkona ja sisällä, kaupassa, leikkipuistossa, pihalla, ystävien luona. Nyt pitää jo kyllä mennä nukkumaan. Jaksetaanko laulaa loppuun edes Tuu tuu tupakkarullaa ? Simahdus sänkyyn kilpaa Pöpöläisen kanssa.

Arjen tahdista selviytyäkseni olen juottanut itseäni kahvilla. Tunnuslauseena on Drink coffee to do stupid things faster with more energy.

Eräänä päivänä laskin klo 14 aikaan juoneeni jo viisi mukillista pahaa, kitkerää pomoni keittämää kahvia. Aamulla menee kaksi kupillista, ennen kuin saan sähköpostit selvitettyä. Vielä yksi kupillinen ennen lounasta. Lounaan päälle yksi. Sitten vielä toinen vähän ajan päästä. Kolmen aikaan tekisi taas mieli, koska pitäisi vielä jaksaa painaa pari tuntia. Olen pahassa kahvikoukussa. Olen pahan kahvin koukussa.

Termi “Äidin oma aika” on varmaan jotakin sukua joulupukille, hellekesälle ja virikkeitä saaneille häkkikanoille.

Aamutuimaan

Aamunhetki kullan kallis.

Eilen aamulla Pöpöläinen päätti herätä jo 6.25. Jotta reissuun lähdössä oleva Mies saisi nukuttua edes karvan verran pidempään, otin lapsen kainalooni ja lähdimme aamupuuhiin alakertaan. Saatuani Pöpöläiselle vaatteet päälle suuntasimme pihalle klo 7.09. Itselleni en välittänyt vaihtaa vaatteitani, mitä nyt hupparin laitoin yöpuvun päälle lämmikkeeksi.

Hiekkalaatikon reunalle istahtaessani kuulin kipakan rusahduksen housuistani. Suloisen pehmoisiksi kuluneet yöhousuni repesivät haaroista vaatimattomalta kahdenkymmenen sentin matkalta. Joo.o, kyllähän sitä on pullaa tullut kesälomalla syötyä, mutta että noin paljoa?

Pöpöläinen jatkoi leikkejään enkä jaksanut irrottaa häntä lapionvarresta korjatakseni vilautuslookkiani. Päätin jatkaa laatikkoilua, ja mietin, että täytyypä muistaa olla turhaan pyllistelemättä, ettei aidan toiselta puolen mahdollisesti kulkeva naapurin koiranulkoiluttajarouva kohtaisi epätoivottavaa näkyä.

Tätä tuumiessani Pöpöläinen olikin jo noussut lähteäkseen leikkimökille. Syöksyin hänen peräänsä avustamaan hieman hankalassa portaikossa jolloin… tulin vilkaisseeksi aidan yli naapurin tontille. Siellähän se naapurinrouva, ikkunassaan tähyilemässä meidän puolellemme. Syöksyin matalaksi leikkimökin lattialle perälistoni peitellen. Toivottavasti punainen pyrstöni ei näkynyt hänelle saakka.

Samalla tajusin, mikä näky oli piirtynyt verkkokalvoilleni: naapurin rouva oli ikkunansa ääressä ilkoalasti kiinnittämässä rintsikoitaan. Eipä tainnut rouva arvata, että pieni poikamme työskentelee jo toimistossaan.

Kannattaa herätä aikaisin. Uskomattoman paljon ehtii tapahtua jo kahdeksaan mennessä.

Lisääntymisiä

Kun ympärillä on yks sun toinen on raskaana, yrittää tulla raskaaksi, on juuri tullut raskaaksi, miettii, milloin yrittää tulla raskaaksi tai on juuri synnyttänyt, niin eipä ihme, että

yhtenä yönä näin unta että meille tuli vauva.

Unessa olimme mieheni bussimatkalla Lapissa ja jo paluumatkalla. Kyseessä oli jonkinlainen tilausajo, mikähän lie ruskaretki – muut matkalaiset olivat eläkeläisiä. Olin viimeisilläni raskaana (varmaan mukavaa olla pitkällä automatkalla, joo) ja Haukiputaan kohdalla supistukset tulivat niin kovina että minut jouduttiin viemään sinne sairaalaan synnyttämään (hiukan epäloogista, joo, eiköhän puttaalaiset synnytä Oulussa?).

Mikä parasta: synnytys oli nopea, helppo ja kivuton. Aloinkin heti kovasti miettimään, millä täältä pääsisi kotiin.

Jälkeläisestä ei tosin jäänyt mitään mielikuvaa. Ehkä tyttö.