Juurimatkalla

Toukokuussa kävimme äidilläni kylässä. Samalla reissulla kävin Pöpöläisen kanssa kylän hautausmaalla, jossa en ole kävellyt vuosiin. Jostakin syystä tunsin tarvetta käydä mummuni ja isäni haudalla kertomassa Pöpöläisestä ja uudesta elämäntilanteestamme: “Tässä se on, meillä on nyt lapsi. Pöpöläinen. Se on jo vuoden ikäinen ja osaa melkein jo kävellä. Se on iloinen ja hyväntuulinen ja tykkää värkätä kaikenlaista käsillään, niin kuin sinäkin, isä.”

Haikea vihlaisu nostatti silmäkulmaani kyyneleitä. Mummuni ja isäni ovat olleet kuolleina lähes kymmenen vuoden ajan. Tuona aikana elämässäni on tapahtunut niin paljon, josta olisin halunnut heidän tietävän: opiskelujen loppuun saattaminen, työuran alkaminen, oman alan löytyminen ja vakiintuminen, oman talon hankkiminen…ja sitten tämä suloinen pikku poika, jonka olisin niin mielelläni nyt esitellyt heille. Erityisesti surin kuollutta isääni. Olisi niin mukavaa, jos Pöpöläisellä olisi kaksi isoisää erilaisine harrastuksineen ja miehenmalleineen. Pöpöläinen joutuu kasvamaan varsin naisisessa ympäristössä neljän tädin, kahden isoäidin ja yhden isoisän vaikutuspiirissä. Lähin miehen esimerkki oman isänsä lisäksi Pöpöläiselle taitaa rakentua naapurin 77-vuotiaasta papasta.

Samalla hautausmaareissulla kävin myös katsomassa äitini vanhempien hautaa. Hautakiven vuosiluvuista tajusin, että isoäitini on ollut 36-vuotias saadessaan äitini. Eipä siis ihme, jos äidilläni ei ole ollut taitoa helliä omia lapsiaan, sillä hänen vanhemmillaan ei taatusti ollut aikaa tai voimia huvitella yhdeksän pienen räkänokan kanssa maatilan hoidon viedessä suurimman osan päivästä ja tarmosta.

Ja samassa kolmenkymmenenkuuden vuoden iässä äitini sai minut.

36-vuotias äiti on taatusti ollut harvinaisuus 1930-luvulla, sillä se oli sitä vielä 1970-luvullakin. Mutta nyt se on varsin tavallinen synnytysikä. Ehkä minullakaan ei ole kiire sen toisen lapsen suhteen. Kolmekymmentäkuusivuotiaaksi on vielä kaksi vuotta aikaa.