Sittenkin…

On tullut se historiallinen hetki, kun voin kirjoittaa kauan toivomani sanat:
Nyt se kävelee!

Konttaus-moodista on nyt vihdoinkin siirrytty kävelymoodiin. Päivä päivältä kävelymatkat pitenivät, ja sitten sunnuntaina, maanantaina rupesimme jo panemaan merkille, että näyttäisi ihan siltä kuin kävelystä olisi tullut pääasiallinen liikkumismuoto. Tänään se oli sitten selvää: kompastumisenkin jälkeen Pöpöläinen nousee reippaasti pystyyn ja jatkaa kävellen. Ikää lapsella on nyt 1 vuosi ja 4 kuukautta. Eli kiirettä ei ole pidetty. Itse olin hätähousu-luonteellani kävellyt tuossa iässä jo puolen vuoden ajan…

( Mutta kun ei tässä vielä kaikki: Melkein voin jo sanoa nämäkin:

Ja nukahtaa itsekseen!
Ja nukkuu!

Tätä ei voi kirjoittaa ilman sulkuja, koska seuraava yö menee ihan keturalleen, jos tuollaisen asian sanoo ääneen. Lumous haihtuu, eikö?)

Viimeiset kaksi-kolme viikkoa meillä on noudatettu tarkkaa päivärytmiä, johon on kuulunut

• vain yhdet noin kahden-kolmen tunnin päiväunet mielellään klo 12-15 välillä ja hätätilassa toiset puolen tunnin torkut joiden tulee päättyä viimeistään klo 17,
• itsekseen omaan sänkyyn nukahtamisen opettelu ja
• ehdoton yötisukielto.

Tiukkuus on kannattanut. Yksillä päiväunilla pärjätään, jos iltaan keksitään tarpeeksi hauskoja ulkoaktiviteetteja. Pöpöläinen nukahtaa omaan sänkyynsä muutaman taputtelukeikan jälkeen noin puolen tunnin-kolmen vartin sisällä ja voin tuolla aikaa hääräillä viereisessä huoneessa. Yötisunkaan kanssa ole tullut enää rähinöitä, vaikka olen jo palannut samaan makuuhuoneeseen. Päiväruokailut sujuvat nyt hyvin, kun maha ei ole yösyöpöttelyistä pullollaan.

On vaikea löytää sanoja kuvaamaan sitä, miten tämä kaikki on vaikuttanut kotimme ilmapiiriin ja mielialoihimme. Meidän kaikkien mielialoihimme.

Mies herää aamulla niin, ettei sängystä pääsemiseksi tarvitse kerätä silmäpusseja polvien seudulta roikkumasta. Päivisin ei tarvitse enää tapella ruoan kanssa, vaan Pöpöläinen saattaa jopa itse kävellä syöttötuolilleen ja ilmaista olevansa nälkäinen.

Pöpöläinen on itsekin monta kertaa iloisempi, kun pieni kroppa on täynnä energiaa oikeaan aikaan.

Ja minusta tuntuu, ensi kertaa sitten äitiyslomani loppumisen, että osaan, uskallan, jaksan olla lapseni kanssa. Osaan keskittyä siihen, mitä hänellä on asiana. Jaksan leikkiä hänen kanssaan. Uskallan jäädä hänen kanssaan kaksistaan kotia. Tuntuu, kuin ensi kertaa pitkään aikaan arki sujuisi ja osaan hallita sitä.

Juhannuksena olimme flunssassa ja jouduimme jäämään vastoin alkuperäisiä suunnitelmiamme kotiin. Vietimme siis nelisen päivää yhdessä tässä pienessä talossamme melkeinpä kokonaan neljän seinän sisällä. Aikaisemmin olisin pelännyt moista – olenhan tässä jo koko kevään pelännyt sitäkin, miten jaksan kesäloman ajan tätä kotielämää.

Mutta tiedättekös mitä:

Meillä oli mukavaa.