Sittenkin…

On tullut se historiallinen hetki, kun voin kirjoittaa kauan toivomani sanat:
Nyt se kävelee!

Konttaus-moodista on nyt vihdoinkin siirrytty kävelymoodiin. Päivä päivältä kävelymatkat pitenivät, ja sitten sunnuntaina, maanantaina rupesimme jo panemaan merkille, että näyttäisi ihan siltä kuin kävelystä olisi tullut pääasiallinen liikkumismuoto. Tänään se oli sitten selvää: kompastumisenkin jälkeen Pöpöläinen nousee reippaasti pystyyn ja jatkaa kävellen. Ikää lapsella on nyt 1 vuosi ja 4 kuukautta. Eli kiirettä ei ole pidetty. Itse olin hätähousu-luonteellani kävellyt tuossa iässä jo puolen vuoden ajan…

( Mutta kun ei tässä vielä kaikki: Melkein voin jo sanoa nämäkin:

Ja nukahtaa itsekseen!
Ja nukkuu!

Tätä ei voi kirjoittaa ilman sulkuja, koska seuraava yö menee ihan keturalleen, jos tuollaisen asian sanoo ääneen. Lumous haihtuu, eikö?)

Viimeiset kaksi-kolme viikkoa meillä on noudatettu tarkkaa päivärytmiä, johon on kuulunut

• vain yhdet noin kahden-kolmen tunnin päiväunet mielellään klo 12-15 välillä ja hätätilassa toiset puolen tunnin torkut joiden tulee päättyä viimeistään klo 17,
• itsekseen omaan sänkyyn nukahtamisen opettelu ja
• ehdoton yötisukielto.

Tiukkuus on kannattanut. Yksillä päiväunilla pärjätään, jos iltaan keksitään tarpeeksi hauskoja ulkoaktiviteetteja. Pöpöläinen nukahtaa omaan sänkyynsä muutaman taputtelukeikan jälkeen noin puolen tunnin-kolmen vartin sisällä ja voin tuolla aikaa hääräillä viereisessä huoneessa. Yötisunkaan kanssa ole tullut enää rähinöitä, vaikka olen jo palannut samaan makuuhuoneeseen. Päiväruokailut sujuvat nyt hyvin, kun maha ei ole yösyöpöttelyistä pullollaan.

On vaikea löytää sanoja kuvaamaan sitä, miten tämä kaikki on vaikuttanut kotimme ilmapiiriin ja mielialoihimme. Meidän kaikkien mielialoihimme.

Mies herää aamulla niin, ettei sängystä pääsemiseksi tarvitse kerätä silmäpusseja polvien seudulta roikkumasta. Päivisin ei tarvitse enää tapella ruoan kanssa, vaan Pöpöläinen saattaa jopa itse kävellä syöttötuolilleen ja ilmaista olevansa nälkäinen.

Pöpöläinen on itsekin monta kertaa iloisempi, kun pieni kroppa on täynnä energiaa oikeaan aikaan.

Ja minusta tuntuu, ensi kertaa sitten äitiyslomani loppumisen, että osaan, uskallan, jaksan olla lapseni kanssa. Osaan keskittyä siihen, mitä hänellä on asiana. Jaksan leikkiä hänen kanssaan. Uskallan jäädä hänen kanssaan kaksistaan kotia. Tuntuu, kuin ensi kertaa pitkään aikaan arki sujuisi ja osaan hallita sitä.

Juhannuksena olimme flunssassa ja jouduimme jäämään vastoin alkuperäisiä suunnitelmiamme kotiin. Vietimme siis nelisen päivää yhdessä tässä pienessä talossamme melkeinpä kokonaan neljän seinän sisällä. Aikaisemmin olisin pelännyt moista – olenhan tässä jo koko kevään pelännyt sitäkin, miten jaksan kesäloman ajan tätä kotielämää.

Mutta tiedättekös mitä:

Meillä oli mukavaa.

Vain aikuisille

Postiluukusta tipahti iloinen yllätys: kutsu ystäväpariskunnan kesähäihin. Kauniin kortin ohessa oli kirje, jossa kartan, ajo-ohjeiden, lahjavinkkien ja muun sellaisen jälkeen vihjaistiin, että kutsu on tällä kertaa tarkoitettu sisarusten lapsia ja kummilapsia lukuunottamatta perheen aikuisille.

Tämä “tällä kertaa” -osio ei kyllä ihan pitänyt paikkaansa. Tältä samalta pariskunnalta tuli nimittäin pari kuukautta sitten kutsu tupaantuliaisiin. Silloin lapsiperheille oli osoitettu oma kyläilyaikansa iltapäivällä ja klo 18 jälkeen “juhlat ovat vain aikuisille”.

Kahdet peräkkäiset ohjeistetut kutsut saivat ärsytyskynnyksen nousemaan. Yritin rauhoitella itseäni: toki jokainen juhlien järjestäjä saa kutsua juhliinsa kenet haluaa, vaikka vain vasenkätiset tai vihersilmäiset. Että eipä pitäisi nyt nipottaa, kun sentään kaksi kolmasosaa perheestämme on päässyt jonkin merkittävän ystäväseulan läpi.

Silti harmistuin näistä lapsiperheille ja muille aikuisille erotelluista juhlista. Aloin mielessäni miettiä, kuinka tämä lapseton pariskunta varmaankin vihaa lapsia/on hypersiisti/haluaisi saada lapsia mutta ei jostakin syystä saa eikä halua nähdä niitä ympärillään/muuta vastaavaa.

No, mikään noista ei taida kuitenkaan pitää paikkaansa. Ehkä juhlatila on pieni. Ehkä ystävämme ajattelevat tarjoavansa meille hyvän tilaisuuden viettää aikuisten laatuaikaa kahdestaan. Ehkä juhlaohjelma ei sovellu lapsille.

Silti jään harmittelemaan, miksi pieni poikamme ei olisi saanut tupareissa tavata niitä yhteisiä tuttaviamme, joilla ei ole lapsia. Häihin tulevista kavereistakin olisi varmaan ollut kiinnostavaa nähdä, miten isoksi ja taitavaksi pojaksi pieni Pöpöläinen on jo kasvanut.  Ja olisihan Pöpöläisestä  kiva tutustua samanikäisiin lapsiin.

Ja olen vähän loukkaantunut siitä, että ystävämme ohjeistavat meitä, emmekä saa tehdä ratkaisujamme itse.

Kesäkoulua

On tuntunut vaikealta kirjoittaa tänne mistään, sillä kaikki asiamme ja ajatuksemme tuntuvat enemmän tai vähemmän liittyvän tätä nykyä Pöpöläisen nukkumiseen, enkä jaksaisi ajatella niitä asioita yhtään tämän enempää. Kaikki kotielämässä tuntuu liittyvän Päiväuniin. Nukahtamiseen. Yöuniin. Heräilyyn. Yösyömiseen. Ja kun kaikki ne ovat keturallaan, niin Moni Asia on keturallaan.

Yritämme jälleen kerran saada asioita paremmalle tolalle. Meneillään on nukkumisen kesäkoulu. Tavoitteena on, että kesäkuun ja lomakuun aikana asiat saadaan jokseensakin kuntoon. Ei enää nukahtamistappeluita klo puoli yksitoista illalla. Ei enää pienemmän osapuolen väkisin patjaan upottamista, isomman osapuolen naamasta rääpimistä ja molempien osapuolten itkua. Ei enää kuutta heräämistä yössä. Ei enää yötissiä hätätilanteessakaan eikä edes kylässä, vaikka kaikki heräisivät protestiääniin. Ei enää useita pieniä päiväunia, joista viimeiset alkavat kello viisi.

Kaikkeen on pakko tulla järjestys ja järki.  Asiat ovat juuri nyt niin pinnalla ja niin kireinä, että kun olimme viikonloppuna kyläreissulla ja ystäväni tiedusteli, mitä tälle rintamalle kuuluu, puhkesin itkemään enkä tahtonut saada itkua loppumaan lainkaan. Jouduin itse asiassa lähtemään kotiin rauhoittumaan (mikä tietysti on ihan nurin kurista ihan noin ajatuksenakin).

Toivon, että kesäkoulun tulokset näkyisivät jo muutaman viikon päästä. Villeimmissä unelmissani Pöpöläinen nukkuu vain yhdet pitkät päiväunet puolesta päivästä suunnilleen kolmeen saakka, menee illalla nukkumaan viimeistään puoli yhdeksän aikaan, nukahtaa itsekseen omaan sänkyynsä iltalaulun ja silittelyn jälkeen, nukkuu pieniä pärähdyksiä lukuunottamatta läpi yön omassa sängyssään ja herätessään keskellä yötä tyyntyy pelkkään hyssyttelyyn tai kosketukseen. Sitten perheeseemme palaa ihana harmonia.  Me aikuisetkin jaksamme ehkä jutella toisillemme, koskettaa toisiamme ja hymyillä.

Uskoo ken tahtoo. Pakko ainakin yrittää. Muuten täällä poksahtaa pari aikuista päätä.

Rauhallista menoa

Olihan se jo odotusaikana arvattavissa, että tämä lapsi tulisi opettamaan minulle, malttamattomalle hötkyilijälle kärsivällisyyttä monin eri tavoin. Yksi tapa on tässä.

Minä tohottaja tietenkin opiskelin jo Pöpöläisen ollessa kahden kuukauden ikäinen, mitä missäkin kehitysvaiheessa voisi lapsen uusilta taidoilta odottaa. Tässä kuussa voisi seurata sitä ja ensi kuussa tätä.

Mutta kun Pöpöläinen ei ollutkaan opiskellut samoja kirjoja. Hän näyttää olevan kehityksessään todella rauhallista sorttia. Minä kuumakalle ehdin jo viime kesänä hieman hätääntyä, kun muutaman kuukauden ikäinen lapsonen ei osoittanut mitään kierimisen merkkejäkään ja selvästi inhosi vatsallaan oloa. Kävimmepä muutaman kerran fysioterapiassakin toteamassa, että kaikki on hyvin mutta liikkumiseen ei vain tunnu olevan motivaatiota. Mahalleen kääntymisen taito tuli lopulta puolen vuoden iässä, ryömiminen kahdeksan kuukauden vanhana. Samoihin aikoihin hurjimmat ikätoverit alkoivat jo kävellä.

Ikää on tässä vaiheessa yksi vuosi ja kolme kuukautta, ja minä olen edelleenkin ainoa, joka tässä perheessä pitää kiirettä. Pöpöläiselle riittävät konttaus ja seiniä pitkin kävely. Niilläkin kun pääsee ihan minne vaan. Konttaus alkoi vuoden iässä, seisomaan opiskelu samoin. Ensiaskeleista on jo kuukausi, mutta kun niitä harjoitellaan vain noin joka toinen päivä, niin mitään kävelemisen läpimurtoa tuskin tullaan vielä viikkoihin todistamaan.

No entäs sitten ne hampaat! Tänään tuli uusi Kaksplussa, jossa oli artikkeli lasten hampaidenhoidosta, ja melkein nauroin ääneen kun otsikossa julistettiin: yksivuotias hymyilee kahdeksalla hampaalla. Meillä yksivuotias hymyili kahdella hampaalla.

Ensimmäistä hammasta aloin odottaa viime vuoden kesäkuussa, kun sormilla tunnustellen yläien tuntui niin terävälle. Sainkin odotella, sillä ensimmäinen hammas – alahammas, tietty – tuli tapaninpäivänä, ja toinen alahammas uudenvuodenaattona. Se ylähammas tuli vasta viime viikonloppuna, eli kesäkuussa kyllä, mutta seuraavana vuonna.

Jokin aika sitten aloin jo uskoa, että tässä on lapsi, joka tulee 18-vuotiaana esittelemään itseään Iltalehdessä konttaavana kaksihampaisena aikuisena. Väärässä olin. Kolmehan niitä hampaita tulee olemaan.