Aika lentää

Oli uskomatonta tajuta laskelmien jälkeen, että tätä työelämää on kohta kestänyt jo puolet siitä ajasta, jonka olin äitiyslomalla kotona. 10 kuukautta kotona, viisi töissä.

Juurihan minä vasta aloitin! Töissäkin suhtautudun vielä asioihin mentaliteetilla “minä tästä mitään tiedä, kun juuri vasta palasin”… Kotona neuvon Miestä kärkkäästi Pöpöläisen hoidossa, aivan kuin minulla olisi jotenkin enemmän kokemuksen syvää rintaääntä.

Olen jossakin kummassa välitilassa. Kotona töissä, töissä kotona…Joskus aamukiireessä lähtötoimissa, kun etsin työlaukkuani, huomaan nappaavani vahingossa Pöpöläisen hoitolaukun. Siitäpä olisi hyvä ekassa palaverissa vetää kalenteri ja muistikirja esille; vaippaa ja pyllypyyhkeitä, anyone?

Eilen päähinettäni etsiessä huomasin ottavani Pöpöläisen neulemyssyn käsiini ja venytteleväni sitä pääni kokoiseksi…

Mies ja Pöpöläinen ovat viihtyneet hyvin yhdessä nämä kuukaudet. Itse asiassa niin hyvin, että kateeksi käy. Aluksi epäilin, ettei Miehen koti-isän ammattiylpeys anna periksi kertoa, mikä lapsen hoidossa mahdollisesti mättäisi, mutta sittemmin olen huomannut että kyllähän hänelläkin niitä turhautumisen hetkiä tulee. Hän ei vain koe niihin johtaneita tilanteita niin uhkaavina, pelottavina kuin minä koin. Toissapäivänä, Pöpöläisen oltua koko päivän hermoheikko, itkuinen ja takertuvainen mies summasi: “On ollut ihan mukava päivä, vaikka aika rankka.”

Tuon asenteen kun itsekin oppisi. Tänään oli tällaista, huomenna saattaa jo olla paremmin. Kaikki mikä menee tänään mönkään, ei ole peruuttamattomasti pielessä. Jos Pöpöläinen ei tänään nuku, niin se ei tarkoita sitä että kaikki unet olisivat taas päivätolkulla sekaisin. Ja jos ruoka ei ole koko päivänä maistunut, niin huomenna siihen joko löytyy selitys tai ruoka jo maistuu.

Niinpä. Ja huomenna on päivä uus.