Matkaajat

Okei, nyt laukut pakattuna ja punnittuna. Saimme juuri ja juuri viikon matkan välttämättömyydet mahtumaan seitsemään kapsäkkiin ja viiteenkymmeneen sallittuun kiloon. Jo ennen Pöpöläisen tuloa tarvitsimme Miehen kanssa matkustaessamme aina perheauton kuljettamaan viikonlopputarvikkeemmekin. Nyt tarvitsisimme siis peräkärrynkin.

Pakkauskiireet olivat juuri kuumimmillaan ja pakkaaja kireimmillään, kun sattui kummia. Pöpöläinen tuli sen viidennentoista kerran häsläämään luokseni ja huutelin Miehelle, jotta tulisi hakemaan pientä apulaista pois. Tartuin lasta kainaloista ja nostin toiseen huoneeseen – ja kun laskin lasta muka maahan konttaamaan, kaveri saikin jalat alleen ja – lähti kävelemään. Kolme oikeaa askelta. Sitten kumoon, ja kun nostin Pöpöläisen pystyyn, taas mentiin kaksi askelta. Ja kohta taas kaksi, kolme askelta.

Viikon päästä matkalta saattaa palata hyvinkin omin jaloin kipittävä kaveri.

Matkalle mieli

Ollaan lähdössä pienelle kevätlomalle ensi viikolla. Jännittää, pääsemmekö ylipäätänsä lähtemään. Pelkään että tuttavapiirissä riehunut karrrrmea yrjötauti iskee juuri lähtöä edeltävänä yönä. Olen mahtikäskylläni kieltänyt miestä viemästä lasta perhekerhoihin tai muskariin tällä viikolla, jotta minimoisimme tartunnan lähteet. Harmi vain, että lauantaina joudumme osallistumaan Pöpöläisen pikkuserkun synttäreille. En keksi mitään hyvää tekosyytä olla poissa, enkä kehtaa esittää tätä varsinaistakaan syytä. Sieltä muiden samanikäisten joukosta se tauti kuitenkin tulee.

Samaan aikaan, kun en oikein usko, että pääsemme edes lähtemään, olen kuitenkin  yrittänyt saada itseäni matkustamismoodiin. Omat suosikit -blogista bongasin linkin Äitiharjoittelijan kirjoitukseen,  jossa kerrotaan kokemukseen pohjautuen, mitä pienten lasten kanssa ei kannata edes ajatella tekevänsä matkalla. Ja kiellettyjen asioiden listasta löytyi useampikin sellainen, mitä olemme matkallemme suunnitelleet: ajomatkoja pieniä polveilevia maanteitä pitkin, useampia kohteita yhdelle päivälle, keskiaikaisten kaupunkien läpikävelyä ja ihailua ja ravintolassa syöntiä iltakahdeksan jälkeen.

Uh huh. Hiki nousi otsalle. Uskon että Mies ja minä osaamme tarpeen tullen joustaa, jotta pienperheemme hyvä matkamieli säilyy. Toivottavasti myös matkakumppaninamme oleva lapseton ystävämme jaksaa ymmärtää pientä despoottiamme, jonka tarpeet sanelevat päiväohjemamme etenemisen. Muistan nimittäin, kuinka itse pari vuotta sitten vielä kovasti ihmettelin ja tuhahtelin sitä, miten lapsiperheet noudattavat niin orjamaisia tapoja ja aikatauluja.  Joku ystävistäni yritti valistaa minua kertomalla, että se on pitemmän päälle kaikkien etu. En ymmärtänyt, vaan ärsyynnyin siitä, kun kaikki oli niin vaikeaa ja mahdotonta: iltapäivätreffejä puistoon oli vaikea saada tehtyä, koska paikalle ei pääse, koska raitiovaunuun ei mahdu vaunuilla ja meidän Sakari nukkuu siihen aikaan päiväunet ja että sitten unien jälkeen pitäisi ensin syödä ja kotona pitäisi olla heti takaisin, koska iltapuuro pitää syödä jo seitsemältä.  Juupa juu. Nyt sitä sitten ollaan itsekin tässä samassa pisteessä: selitettelemässä muille, miksi asiat kannattaa nyt tehdä näin, jotta kaikilla voisi olla mukavaa…

Sittenkään

Oo, täällä ei ole sittenkään pilattu lasta ja tehty hänestä vain vanhempien salakonsteilla ja muilla kikkakolmosilla ohjailtavaa Vaikeaa Tapausta, jonka kanssa voisi päästä samalle aaltopituudelle vain 13-sivuisen manuaalin tentittyään. Nimittäin Pöpöläisen täti oli täällä eräänä päivänä koenukuttamassa lasta ja katso, ihme taivainen: lapsi nukahti tätinsä viereen puolessa tunnissa. Jippi jai jee. Voimme lähteä hyvillä mielin perjantaina kuuntelemaan mjuusikkia. Vai oliko se niin, ettei salama iske kahta kertaa samaan paikkaan…

Aika lentää

Oli uskomatonta tajuta laskelmien jälkeen, että tätä työelämää on kohta kestänyt jo puolet siitä ajasta, jonka olin äitiyslomalla kotona. 10 kuukautta kotona, viisi töissä.

Juurihan minä vasta aloitin! Töissäkin suhtautudun vielä asioihin mentaliteetilla “minä tästä mitään tiedä, kun juuri vasta palasin”… Kotona neuvon Miestä kärkkäästi Pöpöläisen hoidossa, aivan kuin minulla olisi jotenkin enemmän kokemuksen syvää rintaääntä.

Olen jossakin kummassa välitilassa. Kotona töissä, töissä kotona…Joskus aamukiireessä lähtötoimissa, kun etsin työlaukkuani, huomaan nappaavani vahingossa Pöpöläisen hoitolaukun. Siitäpä olisi hyvä ekassa palaverissa vetää kalenteri ja muistikirja esille; vaippaa ja pyllypyyhkeitä, anyone?

Eilen päähinettäni etsiessä huomasin ottavani Pöpöläisen neulemyssyn käsiini ja venytteleväni sitä pääni kokoiseksi…

Mies ja Pöpöläinen ovat viihtyneet hyvin yhdessä nämä kuukaudet. Itse asiassa niin hyvin, että kateeksi käy. Aluksi epäilin, ettei Miehen koti-isän ammattiylpeys anna periksi kertoa, mikä lapsen hoidossa mahdollisesti mättäisi, mutta sittemmin olen huomannut että kyllähän hänelläkin niitä turhautumisen hetkiä tulee. Hän ei vain koe niihin johtaneita tilanteita niin uhkaavina, pelottavina kuin minä koin. Toissapäivänä, Pöpöläisen oltua koko päivän hermoheikko, itkuinen ja takertuvainen mies summasi: “On ollut ihan mukava päivä, vaikka aika rankka.”

Tuon asenteen kun itsekin oppisi. Tänään oli tällaista, huomenna saattaa jo olla paremmin. Kaikki mikä menee tänään mönkään, ei ole peruuttamattomasti pielessä. Jos Pöpöläinen ei tänään nuku, niin se ei tarkoita sitä että kaikki unet olisivat taas päivätolkulla sekaisin. Ja jos ruoka ei ole koko päivänä maistunut, niin huomenna siihen joko löytyy selitys tai ruoka jo maistuu.

Niinpä. Ja huomenna on päivä uus.

Kielletyt leikit

Pöpöläinen jo tietää, mitä “ei” tarkoittaa, mutta ei tosiaankaan aina ole linjanvedosta samaa mieltä.  Takan luukkuja olisi kiva penkoa ja tuhkalaatikkoakin tutkia! Kun pieni konttaaja hidastaa takan kohdalla, äiti alkaa jo varmuuden vuoksi hokea: “ei, ei”. Joskus Pöpöläinen pysähtyy, nousee luukkuja vasten ja jää odottamaan, mitä äiti nyt sanoo. Kun “ei, ei, ei” kuuluu uudelleen, raukkaparka joutuu kamalan sisäisen ristiriidan valtaan. Silmistä näkee, kuinka vaikeaa on tehdä valintaa oman mieliteon ja äidin ohjeen välillä. Kun äiti toistaa: “Ei, Pöpöläinen, ei”, pieni käsi menee uudelleen luukun ripaan ja lapsi itsekin sanoo: “eijeieijei”, ja purskahtaa äidin käskylle alistuneena itkuun. Syliinhän se maailman murjoma on haettava.

Joskus opit menevät perillekin.  Pari päivää sitten konttaaja jälleen kerran hidasti kulkuaan takan kohdalla ja vilkaisi taaksensa nähdäkseen, että siellähän sen ah-aina-niin valpas äiti jännittää, mitä tuleman pitää. Valvonnan laadusta vakuuttuneena Pöpöläinen hymyili, käänsi katseensa eteenpäin ja rytisteli vauhdilla takan ohitse. Aivan kuin takassa ei mitään kiinnostavaa koskaan olisi ollutkaan.

Koulutusta

Meillä on taas kerran meneillään yökoulu, oiskohan jo kolmas sellainen…Tällä kertaa maitohanat on laitettu koko yön ajaksi kiinni ja ulkoistettu vielä varmuuden vuoksi alakertaan. Ensimmäinen yö oli Pöpöläiselle ja Miehelle jälleen hankalin, mutta sen jälkeen itkut ovat kuittaantuneet helposti silittelemällä. Herätyksiä on kyllä vielä joka yö useita. Olen itse saanut nauttia suhteellisen makoisisista yöunista: alkuöiden hämmingin jälkeen saatan herätä enää vain kerran-pari yössä ihmettelemään sitä, ettei yläkerrasta kuulu mitään. Ja vaikka välillä kuuluukin, en enää säikähdä sydänjuuriani myöten. Päättelen tästä, että olen vihdoin alkanut uskoa siihen, että Mies saa Pöpöläisen omin avuin, ilman äidin taikatissiä rauhoittumaan. Varmaankin vasta nyt meillä on todelliset edellytykset näille yöelämän muutoksille – miten kummassa lapsi oppisi luottamaan uuteen maailmanjärjestykseen, jos äitikään ei siihen luota?

Tänä iltana meillä on myös menossa nukuttamiskoulu. Vaikka Pöpöläinen ei ole enää pitkään aikaan nukahtanut rinnalle, nukuttamiset ovat tähän asti olleet mitä suurimmassa määrin minun vastuullani. Tissittelyjen jälkeen Pöpöläinen mönkköstelee kainalossani, yrittää lähteä vielä ryömimään, konttaamaan, tutkimaan yöpöydän lampun katkaisijaa. Kaveria on palautettava kainaloon kerta toisensa jälkeen, pideltävä tiukasti kiinni, yritettävä rauhoittaa silittelyillä ja lauluilla. Välillä makaan lapsen jalkojen päällä ja pitelen kaveria paikoillaan kiukusta kihisten. Pöpöläisen kierrokset eivät vähene helpolla vaan monesti menee puoli tuntia tai jopa tunti, ennenkuin lapsi antaa periksi väsymykselleen ja sallii unen tulla. Kun Pöpöläinen vihdoin alkaa itse laulaa itselleen unilaulua, tiedän homman kohta saapuvan onnelliseen päätökseensä.

Parin viikon päästä olemme kuitenkin Miehen kanssa lähdössä yhteiseen iltarientoon, ja olemme jo tilanneet Tädin hoitamaan Pöpöläistä illaksi. Tämä on perheessämme Suuri Tapaus, sillä se tulee olemaan järjestyksessään vasta toinen kerta, kun olemme Miehen kanssa yhtä aikaa poissa Pöpöläisen luota.  Ja ensimmäinen kerta, kun joku muu kuin jompi kumpi meistä saattaa lapsosen iltalaivaan Höyhensaarille.  Täti on nyt tänään meillä tänään opissa, ja ensimmäinen nukutusoppitunti on juuri parhaillaan menossa yläkerrassa: Mies ja Täti yrittävät siellä rauhoittaa pientä vilperttiä. Vielä äsken sieltä kuului kirkas Pöpöläisen kujerrus. Totta puhuen, en usko, että Pöpöläinen tulee antautumaan unelle moisessa seurassa kovin pian. Aika iso ihme olisi sekin, jos Täti kahden viikon päästä saisi Pöpöläisen nukahtamaan viereensä.

Eli jos parin viikon päästä perjantai-iltana näette ahdistuneen naisihmisen työntämässä itkevää lasta lastenvaunuissa kahdentoista aikaan yöllä pohjoisessa Helsingissä, olette tainneet tavanneet epätoivoisen Tädin ja  vähintäänkin yhtä epätoivoisen Pöpöläisen.

Omin käsin onneen

Tänä aamuna sain todistaa hellyttävää tapahtumaa. Kesken aamupesujen huomasin, että Pöpöläisellä on kunnon erektio. Pieni pipula tökötti, jökötti ihan kunnolla. Ja kohta pieni käsi eksyi pienelle pipulalle sitä hipelöimään. Hihkuin Miehelle, että tulisi katsomaan: perhetapahtuma tämäkin, kun lapsi vemputtaa ensimmäistä kertaa. Yksityisyyttä kunnioittavina emme sentään ottaneet tapahtumaa nauhalle.

No, osataan sitä kuulemma tyttöperheissäkin. Ystävä kertoi, että heidän nelivuotiaansa kiemurtelee tuolilla sen näköisenä, että kyse on juuri samasta asiasta. Kysyttäessä, missä kiemurtelu tuntuu, vastaus on: “Pimpissä.”