Pelkäämistä

Kolme vuotta sitten, juuri tsunamikatastrofin sattuessa, olimme mieheni kanssa pitkällä matkalla. Vaikka olimme kokonaan toisella mantereella kuin missä katastrofi tapahtui, anoppi oli hyvin huolissaan voinnistamme koko loppumatkamme ajan. Hän mm. vaati saada yksityiskohtaisen matkasuunnitelmaamme, jotta voisi seurata, missä minäkin päivänä liikumme. Moinen holhous sai minut kihisemään kiukusta. Ja sitäpaitsi, meidän perheemme matkoilla ei koskaan voi etukäteen tietää, missä liikutaan ja minne lopulta päädytään. Yksityiskohtaisen matkasuunnitelman teko etukäteen olisi ollut järjetöntä.

Eikä holhous rajoitu vain seikkailuilta kuulostaville ulkomaanmatkoille. Aina kun valtakunnan medioissa uutisoidaan pääkaupunkiseudun onnettomuuksista, ehdimme laskea korkeintaan kymmeneen, ennen kuin puhelin soi ja anoppi kysyy, onko meillä kaikki hyvin.

Aina pahinta pelkäävä anoppi tuli mieleeni tänään, kun näin iltapäivälehtien lööpit kotipihassaan kuolleesta taaperosta (Iltalehden mukaan 1-vuotias, Iltasanomien mukaan taas 2-vuotias, vai oliko se toisin päin?). Lööppien kohdalla mahastani kouraisi. Vaikka meidän pihamme on todellisuudessa niin pieni ettei kukaan mahdu edes peruuttamaan siinä Pöpöläisen päälle, näin mielessäni, miten naapuri rusauttaa mustalla Hummerillaan pienen poikamme littanaksi. Oli aivan pakko kaivaa puhelin esiin, soittaa kotiin ja kysyä, miten Pöpöläinen voi.