Maistissa

Pahoittelen hiljaisuutta, on vain ollut monenlaista matalalentoa niin töissä kuin kotonakin. Duunissa maaliskuu on yksi vuoden kiireisimmistä rykäisyistä. Onneksi  työ ei kuitenkaan päässyt nielaisemaan kokonaan kitaansa, sillä kotirintamalla olemme viettäneet sosiaalisesti vilkasta elämää vieraiden ja vierailujen merkeissä. Saimme mm. pitää harvinaista ystäväämme luonamme viikon verran. Kun tavallisesti olen työpäivän jälkeen niin väsynyt, että jäisin Pöpöläistä nukuttaessani mieluusti itsekin yöpuulle, mukavan kaverin seura pisti kummasti tsemppaamaan ja jatkamaan seurustelua vielä 1-vuotiaiden lasten työssäkäyvien äitien virallisen nukkumaanmenoajan jälkeenkin. Oli ihanaa pitkästä aikaa kummuta naurua ja hulluttelua. Yhteinen supattelu ja naurunräkätys sulatti talvipimeyttä sisuksistani enemmän kuin tiesin sitä olevankaan. 

Viimeisen illan viimeisillä hetkillä puhuimme imetyksestä. Ystäväni kysyi, olenko tullut maistaneeksi omaa maitoani: no, tottakai! Miksen olisi? Reiluuden puuskassa päädyin tarjoamaan ystävälleni yömyssyllisen rintamaitoani – lypsin sitä muutamat tiraukset lusikkaan, ettei tarvitsisi suoraan hanasta nauttia. Eipä siinä maussa mitään sen ihmeellisempää, makeaahan se oli hänenkin mielestään, mutta enemmän jäin miettimään, miten rajoja rikkovaa tuo toisen naisen maidon maistaminen on. Eipä moni taitaisi kehdata toiselta maitomaistiaisia kysyä. Sitä, mitä on niin luonnollista tarjota vauvalle, taitaa olla aikuisten kesken epäluonnollista edes maistaa – miksi? Eihän maito nyt kuitenkaan mihinkään spermaan rinnastettavaa ole! 

No, nyt minulla on sitten maitovaloilla vahvistettu ystävä. Jos hänestä tulee joskus imettävä äiti, voinemme sitten täydentää maitovalojemme hänen tuotannollaan…

Pelkäämistä

Kolme vuotta sitten, juuri tsunamikatastrofin sattuessa, olimme mieheni kanssa pitkällä matkalla. Vaikka olimme kokonaan toisella mantereella kuin missä katastrofi tapahtui, anoppi oli hyvin huolissaan voinnistamme koko loppumatkamme ajan. Hän mm. vaati saada yksityiskohtaisen matkasuunnitelmaamme, jotta voisi seurata, missä minäkin päivänä liikumme. Moinen holhous sai minut kihisemään kiukusta. Ja sitäpaitsi, meidän perheemme matkoilla ei koskaan voi etukäteen tietää, missä liikutaan ja minne lopulta päädytään. Yksityiskohtaisen matkasuunnitelman teko etukäteen olisi ollut järjetöntä.

Eikä holhous rajoitu vain seikkailuilta kuulostaville ulkomaanmatkoille. Aina kun valtakunnan medioissa uutisoidaan pääkaupunkiseudun onnettomuuksista, ehdimme laskea korkeintaan kymmeneen, ennen kuin puhelin soi ja anoppi kysyy, onko meillä kaikki hyvin.

Aina pahinta pelkäävä anoppi tuli mieleeni tänään, kun näin iltapäivälehtien lööpit kotipihassaan kuolleesta taaperosta (Iltalehden mukaan 1-vuotias, Iltasanomien mukaan taas 2-vuotias, vai oliko se toisin päin?). Lööppien kohdalla mahastani kouraisi. Vaikka meidän pihamme on todellisuudessa niin pieni ettei kukaan mahdu edes peruuttamaan siinä Pöpöläisen päälle, näin mielessäni, miten naapuri rusauttaa mustalla Hummerillaan pienen poikamme littanaksi. Oli aivan pakko kaivaa puhelin esiin, soittaa kotiin ja kysyä, miten Pöpöläinen voi.

Puuskia

Tänään töissä puhuin puhelua eräälle naiselle, joka hoiti kotonaan lapsia, ja puhelun aikana yksi hoitolapsista putosi portaista ja parahti rankasti itkuun. Sydämeni oli pakahtua kun kuulin puhelimeen pienen tutun itkun. Ui, se olisi voinut olla äänestä päätellen vaikka meidän Pöpöläinen.

Heti kohta sain forwardina karmean kuvan vähän yli vuoden vanhasta palovammaisesta tytöstä, jolle kerättiin kuntoutusrahoja. En kärsinyt katsoa kuvaa, sillä olin näkevinäni siinä tutut pienet pyöreät silmät ja suppusuun. Kun vielä hetken katselin työpöydälläni olevia Pöpöläisen valokuvia, oli kohta jo soitettava kotiin ja päästävä juttelemaan lapsosen kanssa. Puhelunvälittäjänä toiminut Mies kyllä ehti utelemaan, että eikö olisi yhtään ikävä myös häntä. 

Koskaan ennen en ole ollut näin herkkänä vauvojen ja pikkulasten seurassa. Nyt jalkani ovat sulaa vahaa ja sydän muljahtaa rinnassa, kun näen jossakin toisen pikkutaaperon pyöreine päineen, uteliaine silmineen ja huojuvine olemuksineen. Tuleekohan minustakin vanhaksi ehtiessäni yksi niistä lukuisista tädeistä, jotka kurkistelevat kaupungilla lastenvaunuihin ihastuksesta voihkien?

Enpä olisi pari vuotta sitten vielä uskonut.

Yöllistä puhetta

Pöpöläisen aina niin vilkas unielämä näyttää olevan yksivuotismerkkipaalun kunniaksi murroksessa. Pöpöläinen ilmiselvästi tutkiskelee, olisiko vielä kaksien vai jopa kenties vain yksien päiväunien taapero. Varhaiset aamupäiväunet ovat jääneet pois kokonaan. Useimpina päivinä lapsukainen jaksaa lounaalle saakka, jonka jälkeen hänet on varsin helppo saada nukahatamaan makeasti vaunuihin. Ongelmana on , että joinakin päivinä unta ei riitä kuin tunnin verran. Vaunuista alkaa kuulua onnellista hölpötystä ja Pöpöläinen haluaa palata leikkiensä pariin. Selväähän on, ettei tuommoisella unimäärällä koko päivää jakseta puuhata. Niinpä kiukkuiseksi apinaksi muuttumassa oleva kaveri on nuijanukutettava neljän aikaan uudelleen. Silloin lisäunta vedetään palloon tunti, hyvässä tapauksessa toinenkin.

Öisin Pöpöläinen heräilee edelleen kolme-neljä kertaa yössä ja hankalin vaihe näyttää osuvan kello kolmen-neljän kohdalle. Jo useampana yönä olemme heränneet kun lapsi kiljuu kuin hengenhädässä eikä mikään rauhoittumiskeino tunnu auttavan. Ei silitys, ei puhe, ei isän kainalo, ei äidin kainalo, ei kanniskelu… (Yksi tietysti auttaisi, mutta siitä huumeesta yritämme päästä oikeasti eroon) Niinpä viime yönäkin päädyin aika brutaalilla tavalla lähes makaamaan lapseni päällä, jotta huitominen, heiluminen, huutaminen saataisiin loppumaan ja vanhemman läheisyys, laulu ja hiljainen uniloru saisivat lapsen rentoutumaan. Huutoa kesti puolisen tuntia, valvontaa sen päälle vielä kolme varttia. Juuri kun olin pimahtaa pimeydessä, pieni käsi tarttui minua ja ääni sanoi: “Äi-ti”. Jaksoin taas silittää.

Äiti on muuten nyt virallisesti Pöpöläisen ensimmäinen sana. Se on kuulunut sanavarastoon marraskuun lopulta lähtien. Joskus tulee myös “hyvä”, mutta en usko, että sen merkitys olisi lapselle vielä selvä. Sen sijaan viime viikolla kuvioihin tuli “isi”, joka oikeammin tulee lausuttuna [ i-englantilais-islantilainen soinnillinen th-i].

Mietin tuossa äsken, mitä tuttua on tässä päivämäärässä. Ihan kuin tänään olisi joku tärkeä päivä…. pian tajusin, mikä: tänään on vuosi Pöpöläisen lasketusta ajasta.

Mutta vuosi sitten Pöpöläinenhän oli ehtinyt ihmetellä tätä maailmaa jo viikon verran.