Kuulumisia

Nämä työkuukaudet ovat monesti pohdituttaneet kuulumisen problematiikallaan. Minne kuuluun ja milloin? Mitä pitää ja saa ajatella ja milloin?

Viime aikoina työpaikalla on ollut kireä ilmapiiri. Yksi sun toinenkin on väsymässä hommiensa alle ja sanansäilät sivaltelevat. Noin yleisellä tasolla tykkään työstäni, siis siitä hommasta, jota teen, mutta juuri nyt ei huvittaisi tehdä sitä tuossa porukassa. Jokainen pomon suustaan päästämä sammakko saa minut tajuamaan, että tämä täällä on vain työtä, jolle ei kannata koko hereilläoloaikansa ajatuksia tuhlata. Ja että koti on se paikka, jonne minä oikeasti kuulun: siellä ovat ne, jotka ovat minulle oikeasti tärkeitä, ja joille minäkin olen aidosti korvaamaton. Se on minun oikea viitekehykseni, kohderyhmäni, tulosvastuuni, what ever. Tipahtakoon lapaseni kello neljältä, minä lähden omieni pariin.

No, tänään sitten lähdin todellakin tasan neljältä kotiin. Olimme sopineet Pöpöläisen kanssa vaunukävelyllä olleen Miehen kanssa treffit juna-asemalle jotta voisimme kävellä aurinkoisessa säässä yhdessä kotiin. Mutta minut nähdessään Pöpöläinen parahti lohduttomaan itkuun, sellaiseen surkeaan rääkyvään, jota yleensä kuulee vain pienen pieniltä vastasyntyneiltä. Eikä itku tyyntynyt ennen kuin sylissäni. Kun kohta yritin varovasti laskea lapsen takaisin rattaisiin, mutta itku alkoi uudestaan. Miehen sylikään ei kelvannut – äidin syliin oli päästävä. Moista ikäväkohtausta ei ole aikaisemmin ollut. Luulen, että alkuviikosta aloittamamme yövieroituskampanja vaikuttaa Pöpöläiseen siten, että äidin ikävä päivisin kasvaa. Kotiin päästyämme tisuttelimme pitkään ja hartaasti, ja sen jälkeen Pöpöläinen syöksyikin omiin leikkeihinsä entiseen iloiseen tapaansa.