Potattaa

Töissä potuttaa, mutta kotona potattaa. Kerronpa teille tuosta jälkimmäisestä.

Potta roikkui hankintalistallamme varsin pitkään. Ehdimme käydä eräilläkin ruokaostoksilla, ennen kuin saimme kierrettyä Prisman yläkerran kautta  ja kaapattua mukaan perinteisen selkänojallisen istumapotan.  Liikuttavaa nähdä, että sama 1970 -luvun muotoilu on ollut niin hyvin suunniteltua, ettei sitä ole kolmessa vuosikymmenessä tarvinnut tippaakaan muuttaa. Harmi, että värivaikoima oli kesyyntynyt, sillä olisi ollut aika kiva ostaa samanlainen oranssi potta kuin mitä itselläkin on ollut.

Olikohan muuten tuo potan virallinen nimi “keijatuoli” niin ikään jäännettä 1970 -luvulta? Yksi potan ostokerta meni nimittäin mönkään, kun asialle lähetetty mies ei uskaltanut ostaa niin oudon nimistä kapinetta.

Kotiin päästyämme päätimme heti viettää iloista pottakauden avajaisjuhlaa. Lapselta  vain pöksyt pois ja potta kunniapaikalle keittiön lattialle. Hämmästynyt Pöpöläinen jäi istumaan potalle tyytyväisenä isän antamia autonavaimia tukien. Itse lähdin hakemaan kameraa ikuistaakseni ensimmäisen istunnon tulevia sukupolvia varten.

Mutta…. kuinkas kävikään. Pöpöläinen pudotti avaimet ja kumartui nostamaan niitä lattialta, jolloin koko potta keikkasi ja lapsiparka kaatui suoraan nenälleen, vaarallisesti kohti tuolinjalkaa. Onneksi mies ehti viime tipassa laittaa kätensä väliin pehmentämään kosketusta tuolinjalan kanssa. Suuri itku tuli siitä kuitenkin. 

No, ei muuta kuin uusi yritys ja nyt äiti ja isä vahtivat pientä pottailijaa silmät tarkkoina ja koko ajan “pss, pss”  -ääntä päästellen. Mutta mitään toivottua toimintoa ei kuitenkaan tapahtunut. 

Eikä ole tapahtunut vielä viikonkaan pottailutreenien jälkeen. Potta on edelleen niin puhdas, että voisin juoda siitä vaikka aamukahvini.

Sen sijaan pari kertaa on käynyt niin, että potalta noustuaan, puhtaat vaipat pöksyihin saatuaan Pöpöläinen on hetken kuluttua vääntänyt housuihinsa aimo tortut.