Puutetta

Täältä puuttuu aikaa! Kellä sitä on liikaa, lähettäköön tänne, mieluiten pikapostissa! Myös pienet lahjoitukset tervetulleita!

Mihinkään ei ole nykyään enää aikaa. Saatuani tissitainnutettua Pöpöläisen unten maille mietin, mihin ryhtyisin tällä noin vajaan tunnin “iltavapaallani”. Pyykkiteline pitäisi ainakin tyhjentää ja uudet pyykit laittaa kuivumaan. Fiksu ihminen myös silittäisi pari työpaitaa, ettei tarvitsisi aamulla stressata vaatekaapilla. Keittiötä pitäisi raivata, olohuonetta samaten.

Alakertaan tultuani pyysin Miestä auttamaan lelujen raivauksessa. Hän tarttui tänään postissa tulleeseen Tekniikan Maailmaan ja kieltäytyi kunniasta: ei nyt jaksa, ja olisi kivempi vilkaista lempilehteä. Eipä tuosta voinut edes pahastua, niin samoissa fiiliksissä mennään. Meikäläisen Kodin kuvalehdet (ilmestyy 2 krt kuukaudessa) ja Suomen Kuvalehdet (joka viikko!) jäävät nykyään selailuasteelle. Jokin aika sitten lainasin kirjastosta toiveikkaana viikon pikalainaksi Rosa Meriläisen ja Simo Frangenin mainion kirjan Nollasta Ykköseksi. Taitaa ykkönen ehtiä jo puoleksitoista, ennenkuin saan kirjan luettua. Viikon laina-aika on jo ylittynyt kahdella ja sakkomittari painuu punaiselle.

Niin se vain on, että työ lohkaisee päivästä suhteettoman suuren palan. Ja vaikka olen tämän työhön paluun alun ajan tehnyt lyhyempää päivää, kotonaoloaika on silti lyhyt ja oma vapaa-aika olematon. Työpäivän jälkeen kiirehdin tukka putkella kotiin – Pöpöläisen hereilläoloaikaahan ei ole enää siinä vaiheessa jäljellä kuin kolmisen tuntia. Mitään iltaharrastusta en halua ajatellakaan, sillä se vähentäisi yhdessäoloamme entisestään. (Espanjan kurssilla käyn, koska saan tehdä sen päivällä ja työajallani. Mutta läksyjen tekemiseen onkin vaikeampaa löytää aikaa. Kun viime sunnuntaina paistoi ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon aurinko, mies vei Pöpöläisen vaunukävelylle ja minä jäin tekemään käännöslauseita keittiön pöydän ääreen.)

Lisäksi mietin, osaanko olla läsnä silloin kun olen kotona. Olen ottanut huonoksi tavaksi aukaista telkkarin ja kuikuilla niin hömppä- kuin asiaohjelmiakin Pöpöläisen kanssa pyöriessäni. Eilen tajusin, miten Pöpöläinen ymmärtää minun katsovan tv:tä kiinteämmin kuin häntä – pikkuinen käänsi aina välillä katseensa töllöön nähdäkseen, mikä minua siellä houkuttelee. Auts! Miksi onkaan niin vaikeaa jaksaa keskittyä lapseeni edes sen lyhyen hetken ajan, jonka voisin hänelle päivästäni suoda?