Lentoa

Viikonlopun reissu pohjoiseen meni hyvin, junan vaihdoimme takaisin alkuperäiseen suunnitelmaan kuuluneeseen lentokoneeseen ja kaupunkibussien sijaan järjestelin tuttavia kuljettamaan meitä autoillaan. Meitä seurasi järkyttävä tavaravuori: rattaat, turvaistuin, ruoat, vaipat, vaihtovaatteita vino pino lapselle ja itselle (kun sitä aina roiskuu) ja kasa leluja. Lentokentältä meidät noutanut tuttava kyselikin, että miten kauan olitte ajatelleet viipyä… No, niillä ryönillä olisi voinut olla kahden päivän sijasta reissata vaikka kaksi viikkoakin…

Mutta jälleen kerran tuli huomattua, miten hyvällä tuulella lapsi oli, kun ympärillä oli tarpeeksi vilinää ja muuta mielenkiintoista katseltavaa ja miten muiden, vaikka huomattavasti vanhempienkin lasten leikkien seuraaminen tuntui olevan kuuminta hottia. Ja käänteisesti, miten t-y-l-s-ä-ä lentokoneessa istuminen oli, varsinkin turvavyöhön julmalla tavalla köytettynä nousujen ja laskujen aikana. Pöpöläinen olisi mieluiten seistä töröttänyt puolen Suomen läpi. Vieruskaveri pystyi kummasti säilyttämään tyynen olemuksensa, vaikka lapsi sylissäni vääntäytyi kaarelle, yrittti raastaa silmälasejani kymmenet kerrat, potki ja huusi minkä jaksoi. Turvavyöpakon loputtua pieni pääsi jälleen seisoskelemaan ja vieressä istuja vain totesi: “Ne oli noi turvavyöt ihan tappoainesta meidänkin lapsille tuossa iässä…”

Tullessa kävi vielä niin, että unohdin kaikki lelumme ruumaan meneviin rattaisiin (ja se oli VIRHE), joten matkan ajan oli pärjättävä Finnairin antamalla tarrakirjalla (jonka takana luki ettei lelu sovellu alle 3-vuotiaille), Blue wings -lehdellä ja oksennuspussilla. Lähtiessämme istuimemme naapuripenkkeineen oli täynnä 2×3 cm -kokoista paperisilppua…

Vaikka ystävien luona oli mukava käydä ja äitiä ja sisaruksia hienoa tavata ja Pöpöläinen nautti kaikista uusista ja uusvanhoista tuttavista, kotiin oli jälleen ihana palata. Eikä vähiten sen takia, miten yksinkertaista lapsen hoito omassa kodissa on.  Ihan pian en Pöpöläisen kanssa lähtisi kaupunkilomalle Keski-Eurooppaan, vaikka joku tarjoaisi matkat. Sen verran työlästä matkaaminen kaikkien tavaroiden rahtaamisineen oli.

(Uskomatonta, että minä, entinen rinkkamatkaaja, sanon näin. Tämä on taas niitä sarjassamme “Vuosi sitten en olisi arvannut, että nyt ajattelen näin” -juttuja.)