Temppu ja sen tekeminen, II

No niin. Edellinen postaukseni, aidossa hädässä kirjoitettu, ei oikein herättänyt kovin laajaa vastakaikua (jotakin keskustelua se herätti muilla rajatuimmilla areenoilla) -taidatte olla yhtä kyllästyneitä aiheen käsittelyyn kuin mitä täälläkin päässä ollaan. 

Ja kyllästymisestä seurasi, että suunnittelusta, puhumisesta ja epätoivoisista satunnaisista yrityksistä oli siirryttävä todelliseen tekemisen vaiheeseen. Unikoulu alkoi eilen, yksi yö takana. Homma kulkee nyt niin, että Pöpöläinen nukutetaan iltatisujen jälkeen omaan sänkyynsä, joka sijaitsee meidän makuuhuoneessamme. Nukkumaanmenoaika on kahdeksan pintaan. Iltayhteentoista asti Pöpöläinen saa niin halutessaan tisutella, mutta sen jälkeen tarjolla on vain isän tarjoamaa taputtelua, painelua, hyräilyä, lempeitä sihiseviä sanoja ja vaikean paikan tullen kanniskelua. Isä on valmistautunut urakkaansa kantamalla pinnasängyn viereen mukavan nojatuolin sekä uskottelemalla itselleen, että hänen ei ole tarkoituskaan yrittää saada unta koko yönä.

Äidin osana on kärvistellä toisessa huoneessa korvatulpat korvissa ja yrittää nukkua. Viiden jälkeen Pöpöläinen saa taas tarvitessaan tissiä.

Viime yö ei sitten ollutkaan täysi katastrofi. Pöpöläinen heräsi kolme kertaa, ja jokainen tyynnyttelykeikka vei reilun tunnin verran. Kahdella ensimmäisellä kierroksella desibelit eivät edes nousseet ennätyslukemiin eivätkä kitarisat vielä vilkahdelleet. Kolmannella kerralla lapsiparka oli selvästi kiukkuisempi, pyrki pois nukkuma-asennostaan eikä rauhoittuminen tahtonut onnistua. Nähtävästi kullakin kerralla uni lopulta korjasi pienen kiroilevan turkkilaisen.

Huutoa oli kammottava kuunnella, mutta olimme tätä unikoulukertaa varten onnistuneet vakuuttamaan itsemme siitä, että kerran aloitettuamme paluuta vanhaan ei voi olla. Tissin antaminen itkun lopettamiseksi ei ole enää mahdollista, se olisi vain lapsen kiusaamista. Silloinhan olisimme huudattaneet lasta oman heikkoutemme takia turhaan. Olemme myös tajunneet, ettei lapsella voi olla huudostaan huolimatta kuolemanhätää silloin kun hän on koko ajan kosketus- ja/tai ääniyhteydessä hänestä huolehtivaan ja hänelle tärkeään vanhempaan. Häntä lohdutetaan – ei ehkä juuri sillä tavalla, jota hän haluaisi eniten, mutta tavalla, jota hän toivottavasti osaa yö yöltä vastaanottaa paremmin.

Aamulla Pöpöläinen heräsi aurinkoisena ja täynnä tarmoa. Olin valmistautunut kohtaamaan kiukkuisen pettymykselle haisevan lapsosen, mutta katin kontit: paremmalla tuulella tänään on oltu kuin moneen muuhun päivään. No, päiväunet tuntuivat kelpaavan sekä lapselle että silmät ristissä kuljeskelevalle isällekin.

Kymmenen pistettä miehelle, joka jaksaa päivähoitovuorojensa lisäksi tehdä nyt nämä yövuorotkin. Toivottavasti muutama yö riittäisi tällä erää. Jännityksellä odotan, mitä tänä yönä tapahtuu.