Potattaa

Töissä potuttaa, mutta kotona potattaa. Kerronpa teille tuosta jälkimmäisestä.

Potta roikkui hankintalistallamme varsin pitkään. Ehdimme käydä eräilläkin ruokaostoksilla, ennen kuin saimme kierrettyä Prisman yläkerran kautta  ja kaapattua mukaan perinteisen selkänojallisen istumapotan.  Liikuttavaa nähdä, että sama 1970 -luvun muotoilu on ollut niin hyvin suunniteltua, ettei sitä ole kolmessa vuosikymmenessä tarvinnut tippaakaan muuttaa. Harmi, että värivaikoima oli kesyyntynyt, sillä olisi ollut aika kiva ostaa samanlainen oranssi potta kuin mitä itselläkin on ollut.

Olikohan muuten tuo potan virallinen nimi “keijatuoli” niin ikään jäännettä 1970 -luvulta? Yksi potan ostokerta meni nimittäin mönkään, kun asialle lähetetty mies ei uskaltanut ostaa niin oudon nimistä kapinetta.

Kotiin päästyämme päätimme heti viettää iloista pottakauden avajaisjuhlaa. Lapselta  vain pöksyt pois ja potta kunniapaikalle keittiön lattialle. Hämmästynyt Pöpöläinen jäi istumaan potalle tyytyväisenä isän antamia autonavaimia tukien. Itse lähdin hakemaan kameraa ikuistaakseni ensimmäisen istunnon tulevia sukupolvia varten.

Mutta…. kuinkas kävikään. Pöpöläinen pudotti avaimet ja kumartui nostamaan niitä lattialta, jolloin koko potta keikkasi ja lapsiparka kaatui suoraan nenälleen, vaarallisesti kohti tuolinjalkaa. Onneksi mies ehti viime tipassa laittaa kätensä väliin pehmentämään kosketusta tuolinjalan kanssa. Suuri itku tuli siitä kuitenkin. 

No, ei muuta kuin uusi yritys ja nyt äiti ja isä vahtivat pientä pottailijaa silmät tarkkoina ja koko ajan “pss, pss”  -ääntä päästellen. Mutta mitään toivottua toimintoa ei kuitenkaan tapahtunut. 

Eikä ole tapahtunut vielä viikonkaan pottailutreenien jälkeen. Potta on edelleen niin puhdas, että voisin juoda siitä vaikka aamukahvini.

Sen sijaan pari kertaa on käynyt niin, että potalta noustuaan, puhtaat vaipat pöksyihin saatuaan Pöpöläinen on hetken kuluttua vääntänyt housuihinsa aimo tortut.

Haukotusta

Johan tässä pari viikkoa nukuttiinkin vähän paremmin….

Muutama yö sitten Pöpöläinen alkoi taas heräilemään, yö yöltä aiemmin ja vaativammin. Ja me lankesimme syöttämään – ajatuksena oli, että jos se nyt (kello puoli neljä, kello kolme, kello puoli kolme) söisi, niin ehkä se sitten nukkuisi aamuun asti.

No, eiväthän lasten ajatukset ole vanhempien ajatuksia… Yö yöltä meno on vain pahentunut ja viime yö oli kaiken huippu. Kaveri heräsi puoli yksi hurrrrjasti itkien eikä rauhoittunut vieressä, sylissä, eikä seisaaltaan … ei ennen kuin valot oli laitettu päälle. Ja uusi uni ei tullut tietenkään silmään ennen kuin tissillä. Sen jälkeen lapsi nukkui pisimmillään puolentoista tunnin pätkiä ja sama raivoisa itku toistui joka pätkän loputtua uudelleen ja uudelleen. Ja vaikka vaihdoimme vaippaa, laitoimme suppoa ja puuduttavia korvatippoja, niin kunnon unesta ei saatu koko yönä enää kiinni.

Mutta yhtä ei vaan yövalvomiset tunnu väsyttävän. Aamuseitsemältä Pöpöläinen aloitti aamukujertelunsa, joten ei muuta kuin Up Shine and Rise, päivä on alkanut. Huoh.

Mies soitti terveysasemalle ja menee näyttämään, josko lapsosen korvissa oisi jotakin vaivaa. Siellähän me olemme rampanneet noin kerran kolmessa viikossa, eikä koskaan ole ollut mitään kutinaa kummempaa. Ei varmaan tänäänkään, mutta…. parempi ottaa siitä selvää kuin arvailla sitä jälleen ensi yönä.

Puutetta

Täältä puuttuu aikaa! Kellä sitä on liikaa, lähettäköön tänne, mieluiten pikapostissa! Myös pienet lahjoitukset tervetulleita!

Mihinkään ei ole nykyään enää aikaa. Saatuani tissitainnutettua Pöpöläisen unten maille mietin, mihin ryhtyisin tällä noin vajaan tunnin “iltavapaallani”. Pyykkiteline pitäisi ainakin tyhjentää ja uudet pyykit laittaa kuivumaan. Fiksu ihminen myös silittäisi pari työpaitaa, ettei tarvitsisi aamulla stressata vaatekaapilla. Keittiötä pitäisi raivata, olohuonetta samaten.

Alakertaan tultuani pyysin Miestä auttamaan lelujen raivauksessa. Hän tarttui tänään postissa tulleeseen Tekniikan Maailmaan ja kieltäytyi kunniasta: ei nyt jaksa, ja olisi kivempi vilkaista lempilehteä. Eipä tuosta voinut edes pahastua, niin samoissa fiiliksissä mennään. Meikäläisen Kodin kuvalehdet (ilmestyy 2 krt kuukaudessa) ja Suomen Kuvalehdet (joka viikko!) jäävät nykyään selailuasteelle. Jokin aika sitten lainasin kirjastosta toiveikkaana viikon pikalainaksi Rosa Meriläisen ja Simo Frangenin mainion kirjan Nollasta Ykköseksi. Taitaa ykkönen ehtiä jo puoleksitoista, ennenkuin saan kirjan luettua. Viikon laina-aika on jo ylittynyt kahdella ja sakkomittari painuu punaiselle.

Niin se vain on, että työ lohkaisee päivästä suhteettoman suuren palan. Ja vaikka olen tämän työhön paluun alun ajan tehnyt lyhyempää päivää, kotonaoloaika on silti lyhyt ja oma vapaa-aika olematon. Työpäivän jälkeen kiirehdin tukka putkella kotiin – Pöpöläisen hereilläoloaikaahan ei ole enää siinä vaiheessa jäljellä kuin kolmisen tuntia. Mitään iltaharrastusta en halua ajatellakaan, sillä se vähentäisi yhdessäoloamme entisestään. (Espanjan kurssilla käyn, koska saan tehdä sen päivällä ja työajallani. Mutta läksyjen tekemiseen onkin vaikeampaa löytää aikaa. Kun viime sunnuntaina paistoi ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon aurinko, mies vei Pöpöläisen vaunukävelylle ja minä jäin tekemään käännöslauseita keittiön pöydän ääreen.)

Lisäksi mietin, osaanko olla läsnä silloin kun olen kotona. Olen ottanut huonoksi tavaksi aukaista telkkarin ja kuikuilla niin hömppä- kuin asiaohjelmiakin Pöpöläisen kanssa pyöriessäni. Eilen tajusin, miten Pöpöläinen ymmärtää minun katsovan tv:tä kiinteämmin kuin häntä – pikkuinen käänsi aina välillä katseensa töllöön nähdäkseen, mikä minua siellä houkuttelee. Auts! Miksi onkaan niin vaikeaa jaksaa keskittyä lapseeni edes sen lyhyen hetken ajan, jonka voisin hänelle päivästäni suoda?

Yhä ylös yrittää…

Kyllä, meillä on nyt liikkuva ja maailmaa tutkiva lapsi.

Vielä ennen joulua Pöpöläinen oli kovasti rauhallinen kaveri, joka suurimmaksi osaksi köllötteli selällään ja tutki tavaroita käsissään ja otti pari ryömyä (ryöminnän pienin mahdollinen yksikkö) vain silloin tällöin, kun oikein kovasti motivoi. Sitten yhtenä aamuna juuri ennen joulua isän yöpöydällä kiilsi Tekniikan Maailma niin kiinnostavasti, että sitä piti lähteä heti katsomaan, vaikka matkaa oli tehtävä koko ison sängyn poikki. Ja kun eteenpäinmenovaihde löytyi, niin sillä tiellä ollaan. Missään vaiheessa ei pysähdytä, ei vaipanvaihtoon eikä varsinkaan pukeutumista varten. Onkin tosi mielenkiintoista vaihtaa vaippaa liikkuvalle kohteelle…

Vaikka vieläkään ei osata istuutua tai kontata, tukea vasten seisomaan on kova hinku. Ja kun pystyyn päästään joko kovalla omalla työllä tai avustettuna, siellä törötellään sitten kunnolla. Mutta tasapaino saattaa vielä pettää, varsinkin jos molemmissa käsissä on jotakin kiinnostavaa. Takasiepparin on parempi olla päivystämässä joka hetki.

Ja seisoen pääsee tietysti vaikka mihin mielenkiintoiseen käsiksi. Tänään elimme sitä historiallista hetkeä, kun Pöpöläinen avasi ensimmäisen kerran jääkaappimme oven. Olikohan se hienovarainen vihjaus, että ANNA MUTSI RUOKAA!

Kotimme on nyt kokemassa sitä kuuluisaa vauvasaneerausta. Pistorasioihin tulpat, kaikki johdot piiloon, portaisiin portit, ovet on muistettava sulkea perässä. Kyllä, kyllä se ryömii vaikka pää edellä portaikkoon, jos et juokse perään.

Psykologian kirjasta muistan, että pikkuvuohet eivät suostuneet kävelemään pöydän päältä toiselle pöydälle läpinäkyvää lasilevyä pitkin, vaan pelkäsivät putoavansa koska näkivät lattian olevan kaukana alhaalla. Miksei ihmisen lapselle ole jäänyt mitään vastaavaa itsensä suojeluvaistoa?

Lentoa

Viikonlopun reissu pohjoiseen meni hyvin, junan vaihdoimme takaisin alkuperäiseen suunnitelmaan kuuluneeseen lentokoneeseen ja kaupunkibussien sijaan järjestelin tuttavia kuljettamaan meitä autoillaan. Meitä seurasi järkyttävä tavaravuori: rattaat, turvaistuin, ruoat, vaipat, vaihtovaatteita vino pino lapselle ja itselle (kun sitä aina roiskuu) ja kasa leluja. Lentokentältä meidät noutanut tuttava kyselikin, että miten kauan olitte ajatelleet viipyä… No, niillä ryönillä olisi voinut olla kahden päivän sijasta reissata vaikka kaksi viikkoakin…

Mutta jälleen kerran tuli huomattua, miten hyvällä tuulella lapsi oli, kun ympärillä oli tarpeeksi vilinää ja muuta mielenkiintoista katseltavaa ja miten muiden, vaikka huomattavasti vanhempienkin lasten leikkien seuraaminen tuntui olevan kuuminta hottia. Ja käänteisesti, miten t-y-l-s-ä-ä lentokoneessa istuminen oli, varsinkin turvavyöhön julmalla tavalla köytettynä nousujen ja laskujen aikana. Pöpöläinen olisi mieluiten seistä töröttänyt puolen Suomen läpi. Vieruskaveri pystyi kummasti säilyttämään tyynen olemuksensa, vaikka lapsi sylissäni vääntäytyi kaarelle, yrittti raastaa silmälasejani kymmenet kerrat, potki ja huusi minkä jaksoi. Turvavyöpakon loputtua pieni pääsi jälleen seisoskelemaan ja vieressä istuja vain totesi: “Ne oli noi turvavyöt ihan tappoainesta meidänkin lapsille tuossa iässä…”

Tullessa kävi vielä niin, että unohdin kaikki lelumme ruumaan meneviin rattaisiin (ja se oli VIRHE), joten matkan ajan oli pärjättävä Finnairin antamalla tarrakirjalla (jonka takana luki ettei lelu sovellu alle 3-vuotiaille), Blue wings -lehdellä ja oksennuspussilla. Lähtiessämme istuimemme naapuripenkkeineen oli täynnä 2×3 cm -kokoista paperisilppua…

Vaikka ystävien luona oli mukava käydä ja äitiä ja sisaruksia hienoa tavata ja Pöpöläinen nautti kaikista uusista ja uusvanhoista tuttavista, kotiin oli jälleen ihana palata. Eikä vähiten sen takia, miten yksinkertaista lapsen hoito omassa kodissa on.  Ihan pian en Pöpöläisen kanssa lähtisi kaupunkilomalle Keski-Eurooppaan, vaikka joku tarjoaisi matkat. Sen verran työlästä matkaaminen kaikkien tavaroiden rahtaamisineen oli.

(Uskomatonta, että minä, entinen rinkkamatkaaja, sanon näin. Tämä on taas niitä sarjassamme “Vuosi sitten en olisi arvannut, että nyt ajattelen näin” -juttuja.)

Temppu ja sen tekeminen III

Neljä yötä unikoulua takana! Toisena yönä heräilyt jatkuivat vanhaan tahtiin, mutta Pöpöläinen ei jaksanutkaan enää huutaa tuntia, vaan rauhoittui omaan sänkyynsä isänsä paijailuun ja kuiskailuun jo viidessä minuutissa. Kainalopäiväunetkin olivat onnistuneet vähällä vaivalla ja rauhanomaisesti, täysin ilman karkaamisyrityksiä.

Kolmantena ja neljäntenä yönä itkuun parahduksia on ollut edelleen vanhaan malliin noin nelisen kertaa yössä, mutta joihinkin Pöpöläinen rauhoittuu ihan itsestään, useimpiin hyvin pian eli noin viidessä minuutissa. Uutta vaivaa ilmaantui: noin kuusi tuntia nukahtamisen jälkeen tulee valvomisvaihe, eli nukuttaja saa silitellä rauhallista mutta valvovaa Pöpöläistä aika pitkään, ennen kuin lapsi lopettaa kuhkaamisensa ja suostuu taas unen alle. 

Itse olen yrittänyt nukkua väsymyksiäni pois extra-pitkillä yöunilla. Olen nimittäin jäänyt yöpuulle Pöpöläisen kanssa yhtäaikaa, siis kahdeksalta. 12 tunnin repaleiset yöunet eivät kuitenkaan tunnu virkistäviltä, ainoastaan niskaa puuduttavilta.

Olemme kuitenkin todella ylpeitä ja iloisia siitä, että olemme päässeet unikouluttamisessa näin pitkälle. Miesparka on kuitenkin aika väsynyt, sillä hän on ollut öistä yksin vastuussa. 

Viikonloppuna hänelle tarjoutuu kuitenkin hyvä mahdollisuus nukkua väsymyksiään pois ja viettää muutenkin “laatuaikaa” ilman lasta ja vaimoa. Olen lähdössä Pöpöläisen kanssa pienelle matkalle, jonka aikana vietämme kaksi yötä junassa ja yhden hotellissa. Saapa nähdä miten yörauhoittumiset onnistuvat, vai onnistuvatko, kun kiehnäämme samassa pienessä junanpedissä ja rauhoittajana ei olekaan matalasti muriseva isä vaan maidolle tuoksuva hermostunut äiti.

Temppu ja sen tekeminen, II

No niin. Edellinen postaukseni, aidossa hädässä kirjoitettu, ei oikein herättänyt kovin laajaa vastakaikua (jotakin keskustelua se herätti muilla rajatuimmilla areenoilla) -taidatte olla yhtä kyllästyneitä aiheen käsittelyyn kuin mitä täälläkin päässä ollaan. 

Ja kyllästymisestä seurasi, että suunnittelusta, puhumisesta ja epätoivoisista satunnaisista yrityksistä oli siirryttävä todelliseen tekemisen vaiheeseen. Unikoulu alkoi eilen, yksi yö takana. Homma kulkee nyt niin, että Pöpöläinen nukutetaan iltatisujen jälkeen omaan sänkyynsä, joka sijaitsee meidän makuuhuoneessamme. Nukkumaanmenoaika on kahdeksan pintaan. Iltayhteentoista asti Pöpöläinen saa niin halutessaan tisutella, mutta sen jälkeen tarjolla on vain isän tarjoamaa taputtelua, painelua, hyräilyä, lempeitä sihiseviä sanoja ja vaikean paikan tullen kanniskelua. Isä on valmistautunut urakkaansa kantamalla pinnasängyn viereen mukavan nojatuolin sekä uskottelemalla itselleen, että hänen ei ole tarkoituskaan yrittää saada unta koko yönä.

Äidin osana on kärvistellä toisessa huoneessa korvatulpat korvissa ja yrittää nukkua. Viiden jälkeen Pöpöläinen saa taas tarvitessaan tissiä.

Viime yö ei sitten ollutkaan täysi katastrofi. Pöpöläinen heräsi kolme kertaa, ja jokainen tyynnyttelykeikka vei reilun tunnin verran. Kahdella ensimmäisellä kierroksella desibelit eivät edes nousseet ennätyslukemiin eivätkä kitarisat vielä vilkahdelleet. Kolmannella kerralla lapsiparka oli selvästi kiukkuisempi, pyrki pois nukkuma-asennostaan eikä rauhoittuminen tahtonut onnistua. Nähtävästi kullakin kerralla uni lopulta korjasi pienen kiroilevan turkkilaisen.

Huutoa oli kammottava kuunnella, mutta olimme tätä unikoulukertaa varten onnistuneet vakuuttamaan itsemme siitä, että kerran aloitettuamme paluuta vanhaan ei voi olla. Tissin antaminen itkun lopettamiseksi ei ole enää mahdollista, se olisi vain lapsen kiusaamista. Silloinhan olisimme huudattaneet lasta oman heikkoutemme takia turhaan. Olemme myös tajunneet, ettei lapsella voi olla huudostaan huolimatta kuolemanhätää silloin kun hän on koko ajan kosketus- ja/tai ääniyhteydessä hänestä huolehtivaan ja hänelle tärkeään vanhempaan. Häntä lohdutetaan – ei ehkä juuri sillä tavalla, jota hän haluaisi eniten, mutta tavalla, jota hän toivottavasti osaa yö yöltä vastaanottaa paremmin.

Aamulla Pöpöläinen heräsi aurinkoisena ja täynnä tarmoa. Olin valmistautunut kohtaamaan kiukkuisen pettymykselle haisevan lapsosen, mutta katin kontit: paremmalla tuulella tänään on oltu kuin moneen muuhun päivään. No, päiväunet tuntuivat kelpaavan sekä lapselle että silmät ristissä kuljeskelevalle isällekin.

Kymmenen pistettä miehelle, joka jaksaa päivähoitovuorojensa lisäksi tehdä nyt nämä yövuorotkin. Toivottavasti muutama yö riittäisi tällä erää. Jännityksellä odotan, mitä tänä yönä tapahtuu.

Temppu ja sen tekeminen

Vauvakirjassa kirjoitetaan yömelskauksista: “Miten saa vauvan nukahtamaan ihan ite, omin avuin sinne sänkyynsä? Jollei Elias oo ihan taju kankaalla, kun me se lasketaan sänkyynsä nukkumaan, se nousee pystyyn ja itkee. Eli miten ihmeessä se tapahtuu? Tiedän, että lapsen pitäisi nukahtaa sinne, mistä se sitten jossain vaiheessa yötä saattaa herätä, mutta miten? MITEN.“

Olen ihmetellyt monta monta kertaa samaa asiaa. Meillä pelataan nyt tissipeliä, mutta kohta on keksittävä muita keinoja. Tuttipullosta ei osata juoda. Tutista ei ole apua, se ei ole kelvannut missään vaiheessa.

Arvoisa lukijani, kerro, miten teillä toimitaan! Kaikki pienetkin vinkit ovat kullan arvoisia.

Toivoo nimimerkki

Epätoivoinen äiti

Sekaisin

Joulu tuli, meni, vuosi vaihtui. Juhlakausi ei mennyt ihan putkeen, sillä sairastimme vatsataudin ja joululomakiertueemme joutui palaamaan matkan päältä etuajoissa kotiin.

Päivien ja öidenkin kuuma puheenaihe on vieroitus. Yösyönnit jatkuvat edelleen yhtä tiheinä. Hyvinä öinä tankilla käydään neljästi, tavallisesti kuitenkin kuutisen kertaa. Tuntuu, että en jaksa näitä reikäisiä öitä enää pitkään. Jo illalla alan pelätä, millainen seuraavasta yöstä tulee. Nukutuksista on tullut aikasempaa vaikeampia: iltasyötöstä unenpöpperöinen Pöpöläinen ei suostukaan enää siihen, että siirrän hänet omaan sänkyynsä nukahtamaan, vaan nostaa päänsä ja alkaa protestoida ensin itkien, sitten huutaen ja potkien. Kun myöhemmin illalla tulen makuuhuoneeseen nukkumaan, Pöpöläinen herää – luultavasti hajuuni, sillä tulostani ei synny minkäänlaista ääntä.

Yölliset kutsuhuudot toistuvat täsmällisesti joko tunnin tai puolentoista välein unisykliä noudattaen. Jokaista itkua mies yrittää aluksi tassuttaa rauhoittavasti, mutta tassutus onnistuu yleensä vain yhden kerran yössä. Useimmiten itku yltyy nopeasti raivoisaksi karjunnaksi ja siitä hysteeriseksi huudoksi, potkinnaksi, ryöminnäksi ja pyörinäksi joka ei isän konstein lopu. Jotta pääsisimme nopeasti takaisin uneen, otan Pöpöläisen rinnalle – ja hetken juomisen jälkeen uni jo tuleekin, hyvässä tapauksessa meille kaikille.

Pää kuumana yritän miettiä, mikä auttaisi. Pitäisikö Pöpöläisen sänky siirtää toiseen huoneeseen, jotta emme vahingossa heräisi toisiemme ähinöihin? (Kuinka sitä jaksaisi siellä käydä roikkumassa sängyn laidalla?). Pitäisikö minun muuttaa toiseen makuuhuoneeseen ja jättää yörauhoittelut kokonaan miehen tehtäväksi ja tulla imettämään vain, kun mikään muu ei todella auta (Korvatulpat korvissa alakerrassa valvominen ja lapsen itkun pelkääminen ahdistaa jo ajatuksenakin!). Tuntuu kuin mikään annetuista vinkeistä ei toimi meillä. Pelkään, että tilanne vain pahenee hampaiden tulon ja kävelemisen oppimisen myötä. En jaksa enää uskoa tilanteen korjautuvan. Tuntuu, kuin olisimme syöksykierteessä, josta emme pääse pois.

Ehkä Pöpöläisen kiivas imeminen kertoo, että nyt ei ole oikea aika syöntien vähentämiselle: ehkä eroahdistus on pahimmillaan, työhönpaluuni on vähentänyt päivänajan seurusteluamme, hampaitakin pukkaa. Olen jo useampaan kertaan yrittänyt tsempata itseäni jaksamaan vielä tämän tammikuun – jospa sitten olisimme sitten taas hieman eri vaiheessa ja vieroituksella olisi paremmat mahdollisuudet onnistua.

Viime yönä näin sitten tästä kaikesta todella pelottavaa unta.

Unessa harhailin Hesan keskustassa tarkoituksenani mennä mahdollisimman pian Meilahteen laivalaiturille josta appivanhempani olisivat viemässä meitä kesämökkisaarelleen veneellä. Kaikki vain tuntui menevän päin mäntyä. Ensimmäisessä välähdyksessä olin Hakaniemen metroasemalla. Aseman liukuportaat olivat kadonneet ja tilalla oli metallinen läpinäkyvä pelottavan jyrkkä pyöreä portaikko, jota pitkin en uskaltanut laskeutua metrotasanteelle. Siinä portaiden yläpäässä seisokellessani näin, kuinka nuori poika tuli metrosta, lähti kiipeämään portaita ylös ja päästyäni samalle portaalle kuin minä, heittäytyikin tarkoituksellisesti alas metrotasanteelle – ja kuoli.

Seuraavassa välähdyksessä olin Töölössä pyrkimässä kolmosen ratikkaan. Kaikki pysäkit olivat kuitenkin katutyön takia muuttuneet metrin syvyiksi kuopiksi, joihin olin upota.

Sitä seuraavaksi harhailin etsien nelosen ratikan pysäkkiä, mutta kadulla vastaan tullut mies kävikin ahdistelemaan minua. Yritin päästä hänestä eroon huutamalla muita pysäkilläseisojia apuun. Kukaan ei kuitenkaan tehnyt elettäkään auttaakseen.

Seuraavassa tilanteessa olin psykiatrisessa sairaalassa – hoidettavana. Minut oli kuulemma korjattu psykoottisena kadulta. “Olit monessa vaarallisessa tilanteessa ja olisit voinut päästä hengestäsi”, hoitaja kertoi. Olin helpottunut – tuntui kuin pitkä kujanjuoksu olisi päättynyt turvaan. Kysyin, olisiko paikalla jotakin vanhempaa hoitajaa, jonka kanssa voisin keskustella. “Mistä asioista?”, kysyi hoitaja. “No äitiydestä ja vaikka siitä, miten olen epäonnistunut imetyksen lopettamisessa”. Kohta mieheni tuli tapaamaan minua Pöpöläinen sylissään. Mukanaan heillä oli valkoisesta sääskiverkosta tehty prinsessan viitta ja foliosta tökerösti tehty kruunu.  Olin kuulemma kulkenut kaupungilla niihin pukeutuneena.

Heräsin helpottuneena ja säikähtäneenä, kun Pöpöläinen parahti maitoitkuunsa. Kertooko alitajuntani, että kuljen väsymyksen äärirajoilla?