Lapsi on terve kun se leikkii?

Ostimme jokin viikko sitten Kodin Anttilasta ihanan pehmoisen ryijymaton. Siinäpä olisi Pöpöläisen mukava kelliä, onhan se suloisen tuntuinen ja kiinnostava pienten sormien näprätä. Ja näin olikin, Pöpöläinen ihastui uuteen mattoon heti ensi kosketuksella. Jonkin aikaa matolla peuhailtuamme otin lapsosen syliini ja haistoin kummallisen hajun: aivan kuin lamppuöljy lemuaisi.

Todellakin, uuden mattomme ominaistuoksu on petroolin tuoksu. Ja se näyttää tarttuvan matolla kiehnäävään Pöpöläiseenkin. Uuh, minkähänlaisia terveysvaikutteita matosta oikein väreileekään? Kuluttajavirasto, saisiko maton tutkimuksiin? 

Toinen yhtä epäilyttävä leikkiväline on television antennijohto. Eräänä päivänä lapsonen tajusi, miten kiinnostavia televisiosta lähtevät piuhat ovatkaan. Mies, johtofriikki itsekin, heltyi jälkeläisensä perimälle johtoinnostukselle ja etsi lapsoselle oman johdonpätkän. Sitä olikin ihana väännellä, käännellä ja imeskellä! Tovin jos toisenkin jälkeen äidillä alkoi raksuttaa: Vaikka johto onkin muovilla päällystetty ja ehjä, niin ehkä se ei siltikään ole elintarvikemuovin veroista nuoltavaa. Vimpaimesta voisi pitkäaikaisessa kosketuksessa irrota nikkeliä tai jotakin muuta allergisoivaa tai myrkyllistä ainetta imeskelijän suuhun. Ja niinpä tuo lelujen aatelinen joutui takaisin romuvarastoon, vaikka perheemme molemmat miespuoliset protestoivat pitkään ja ankarasti.

Nelistellään

Neljä työtä, joita elämäni aikana olen tehnyt:
1. myynyt kahvia ja jäätelöä
2. ahdistunut teini-ikäisten kanssa
3. pyöritellyt laskuja ja papereita
4. kirjoitellut juttuja lehtiin ja nettiin

Neljä paikkaa, joissa olen elämäni aikana asunut:
1. joen varrella
2. hautausmaan vieressä
3. kirkon vieressä
4. mäen päällä

Neljä TV-ohjelmaa, joita tykkään katsella (juuri nyt):
1. Francon aika (Teemalla, ma klo 19)
2. Uutiset ja sää
3. Ajankohtainen kakkonen
4. Teho-osasto (jos vaan tulis, mur!)

Neljä paikkaa, joissa olen lomaillut:
1. Rapakon takana
2. Järven rannalla
3. Meren rannalla
4. Jäätiköllä

Neljä Internetsivua, jossa käyn päivittäin:
1. Blogilista.fi
2. Hs.fi
3. Iltalehti.fi
4. Iltasanomat.fi

Neljä lempiruokaani:
1.  Ohrarieska
2.  Suklaa
3.  Vispipuuro
4.  Riisipuuro

Missä haluaisin olla juuri nyt?

1.  Tallettamassa 100 000 euron veikkausvoittoa pankkiin (Lotto ei taaskaan tuottanut mitään, mutta tulipahan tuettua suomalaista järjestötoimintaa.)
2.  Lentokoneessa matkalla usean viikon rantalomalle jonnekin kauas, lämpimään ja aurinkoiseen
3. Kampaajalla
4. Hierojalla

Haastan edelleen:
1. Tiitun
2. Pitkulan
3. Piiun
4. Niinan

Yöelämää

Edellinen postausyritykseni päättyi siihen, että matolla kieriskellyt Pöpöläinen löysi tietokoneen keskusyksikön sinisenä hohtavan virtanappulan – ja painoi sitä. Johan loppui  äiteeltä koneella roikkuminen!

—

Meillä eletään värikästä yöelämää, yhä. Pöpöläinen menee unille puoli kahdeksan – kahdeksan aikaan illalla, rauhoittuu tisuttelulla, saattaapa siihen torkahtaakin. Syöminkien hiipuessa nostan hänet unisena omaan sänkyynsä, jonne hän yleensä helposti nukahtaa. Alkuyö meneekin yleensä hyvin, mutta puolenyön jälkeen alkavat herätykset. Ensimmäiset tulevat kahden tunnin välein ja aamuyöstä unet senkuin lyhentyvät vain puolentoista, jopa tunnin pätkiksi.

Useimmiten pinnasängystä kuuluu nyyhkytystä tai suoraa itkua, jota yritän aluksi rauhoittaa tassutuksella ja suhisemalla. Joskus, ehkä kerran yössä, se auttaakin, mutta tuolloin uutta herätystä saa odottaa varsin pian saapuvaksi. Paras unentuoja on tietenkin tisuttelu: jo muutaman minuutin ahnas imeminen rauhoittaa ja vie höyhensaarille. Joskus, kun en millään jaksa enää nousta sängystäni, Pöpöläinen jää vielä hetkeksi kainalooni, mutta silloin nukumme molemmat huonosti. Kääntymisiään harjoitteleva Pöpöläinen huomaa nopeasti tilanpuutteen  ja alkaa kiehnätä entistä enemmän, eikä kellään ole sen jälkeen enää unta silmäkulmissaankaan.

Yöt ovat siis yhtä sänkyjen välillä ravaamista. Välillä, kesken makeimman unen herättyäni jalat ovat yhtä metrilakua, eikä askel tunnu ihan heti kantavan. Pari viikkoa sitten kokeilimme, josko uniin auttaisi, että Pöpöläisen sänky olisi ihan oman sänkyni vieressä. Eipä auttanut. Heräilin entistä useammin jokaiseen huokaisuunkin eikä pinnojen välistä luikerteva lörpsähtänyt käteni taikonut lasta sen paremmin uneen. Tissiä sen on oltava, perhana!

Välillä olemme yrittäneet rauhoittaa tilannetta “isä hoitaa” -metodilla. Joskus kesällä se vielä  auttoi venyttämään unipätkiä noin kolmen tunnin mittaisiksi. Valitettavasti metodi on kokenut inflaation eikä enää toimi. Oikeastaan se vain pahentaa asioita: itkua tihuttava unen pöpperöinen lapsi saa hurjan itkukohtauksen ja herää täyteen valmiuteen tajuttuaan, kuka hänen sänkynsä vierellä EI huojukaan.

Pari viikonloppua sitten päätimme unikouluttaa Pöpöläistä. Sovimme, että mies silittelisi, taputtelisi, kanniskelisi ja yrittäisi uudelleennukuttaa lasta vierelleen. Yhdeltä yöllä alkoi tulikasteemme. Minuutit menivät, myös varttitunnit. Vakavana kuuntelin, kuinka Pöpöläinen itki: väliin surkeasti, väliin komentaen, väliin loukkaantuneella äänellä, lopulta jo henkeään haukkoen ja yökkäillen. Mies teki parhaansa, ensin silittäen (ei mitään vaikutusta), sitten kantaen (rauhoitti hetkeksi), sitten vierellään pitäen (itku alkoi uudelleen). Tunnin kuluttua pyysin, että lopettaisimme: jos kerran lapsi ei tuossa ajassa rauhoitu, en usko että kannattaa jatkaa. Päästyään kainalooni Pöpö nukahti heti -puhkiväsyneenä ei muistanut edes tissiä vaatia.

Meillä ollaan siis tissiriippuvaisia. On käynyt juuri se mistä unikirjoissa varoitetaan: lapsi on oppinut nukahtamaan illalla ja yöllä vain rinnan avulla. Päivisin uni kyllä tulee vaunuihin ja kantoliinaan ilman rintaa, mutta öisin tarvitaan äitiä. Ja eletäänhän meillä vielä kaiken kukkuraksi kahdeksan kuukauden iässä alkavaa eroahdistuskauttakin.  Että silleen. Tueksi ja turvaksi sopii ainoastaan äiti.  Ja äidistä erityisesti se tissi.

Väillä olen niin kettuuntunut koko maitorauhasiini, että haluaisin lopettaa koko imetyksen. Mutta sen aika ei taida olla vielä – juuri niistä samoista syistä, minkä takia sitä haluaisin. Millä hitsillä meillä sitten saataisiin nukuttua?

Nyt vain yritämme selvitä yön kerrallaan. Kai tämä tästä joskus jollakin tavalla. Väsymys painaa joka ruumiinjäsenessä ja eniten mielessä: pinna palaa herkästi, kiukuttaa, surettaa. Olisi mukavaa, jos tästä kuuluisan lyhyestä vauva-ajasta jäisi muitakin kuin harmaankalpeita muistoja.

Rullaati rullaa

Viime viikolla Pöpöläinen päätti vihdoinkin lähteä liikkeelle tutkimaan maailmaa. Kaveri kun oli tähän saakka viihtynyt lähinnä selällään ja vieraillut vain lyhyitä hetkiä vatsallaan kovien valitusten kera. Mutta eräänä päivänä hermosolut olivat kasvaneet tarpeeksi ja synapsit paukkuneet riittävästi, sillä käännökset selältä mahalleen ja takaisin selälleen alkoivat yllättäen sujumaan. Taito tuli ihan yhden viikonlopun aikana.

Muutaman käännöksen jälkeen pikkuiselle valkeni, että samaan suuntaan kääntyilemällä pääsee myös tarvittaessa paikasta toiseen. Niinpä meillä on nyt kierivä, pyörivä Pöpöläinen, joka rullailee pöytien alla, törmäilee seiniin ja juuttuu sohvan alle. On ihanaa nähdä, mikä vekaraa kiinnostaa ja miten hän lähtee sinnikkäästi tavoittelemaan kaipaamaansa kohdetta. Nähtävästi seuraavaakin kulkemisvaihetta jo valmistellaan konepellin alla, sillä olen yllättänyt Pöpöläisen kahtena yönä täydestä konttausasennosta sängyssään.

Nyt kun Pöpöläisemme on mobiili, on korkea aika alkaa kodin saneeraus. Jotakin on tehtävä takan tuli- ja tuhkaluukuille, kaikenmaailman johdoille ja piuhoille (joita on paljon!), portaikoille, keittiön ja vessan alakaapeissa oleville myrkyllisille aineille ja ja ja vaikka mille. Uaa.

Sukupolvia

Äiti oli täällä muutaman päivän ajan. Tuli torstai-iltana, lähti tänään. Tämä oli kolmas kerta, kun hän tapasi Pöpöläisen – ensimmäinen kerta oli ristiäisissä ja toinen kesälomamatkallamme. Vierailu sujui melkoisen hyvin, oli ihanaa huomata miten paljon äiti halausi touhuta ja puuhata Pöpön kanssa. Itse asiassa ihailin äitini kykyä jaksaa peuhata Pöpöläisen kanssa varsin pitkään kerrallaan. Aina näytti löytyvän uusia ja uusia puuhia erilaisista äänistä, varjokuvista tai erilaisista hytkytys- ja körötysleikeistä.

Tänä aamuna äiti sitten ilmoitti lähtevänsä takaisin kotiinsa, ystävät siellä kuulemma jo odottivat. Yritin houkutella häntä jäämään vielä huomiseen, olinhan suunnitellut sillekin päivälle meille mukavia tekemisiä. “Hei hei, musta tuntuu, että mä meen”, soi radiossa, ja tiesin, että puhun taas ihan turhia.

Yritin saada purettua joitakin ajatuksiani äidille. Sitä, että toivoisin hänen pitävän meihin ja Pöpöläiseen enemmän yhteyttä. Toivon, että hän tulisi meitä tapaamaan useammin ja että Pöpöläisen ja hänen välilleen syntyisi aito sukupolvien yhteys. Muistutin, että hän on sekä oman sukunsa että isäni suvun linkki Pöpöläiselle. Koska isäni on jo kuollut ja sisareni asuvat muilla puolin Suomea, äitini isovanhemmuus on oikeasti merkittävä silta toiseen puoliskoon Pöpöläisen juuria. Ja että se yhteys olisi luotava näinä vuosina – nyt seitsemääkymppiä täyttävänä äitini ei välttämättä samalla tavalla jaksaisi pienten seuraa viiden tai kymmenen vuoden päästä.

Samaan aikaan radion keskusteluohjelmassa kerättiin kuulijoiden kokemuksia kirjeiden kirjoittamisesta ja vaihtamisesta. Parikin kuulijaa kertoi, miten he pitivät kalliina arteenaan niitä kirjeitä, joita ovat saaneet isovanhemmiltaan tai tädeiltään lapsuudessaan. Ja soittipa ohjelmaan isoäitikin, joka kertoi kirjoittaneensa lapsenlapselleen jo hänen ensimmäisestä ikävuodestaan asti kirjeitä, jossa kertoo, miten lapsi on kasvanut ja kehittynyt viime aikoina. Ihana tapa.

Saapa nähdä, ymmärtääkö äitini sanoistani mitään. Jotenkin jäi taas kerran sellainen olo, kuin sanani eivät avautuisi hänelle ollenkaan. Ja niinpä jälleen kerran surettaa – oma äidinikäväni, oma isänikäväni, oma mummunikäväni.

Sukupuolia

Ennen raskautumista, samoin kuin raskauden alkuvaiheessa, toivoin hyvin hartaasti, että lapsestamme tulisi tyttö. Ajattelin ymmärtäväni tyttöjen ajatuksia, kiinnostuksen kohteita ja elämänkokemuksia poikien vastaavia paremmin. Ja varmasti mukana oli runsaasti toivetta siitä, että juuri tyttölapsen kanssa voisin jakaa oman lapsuuteni kokemuksia ja elää niiden parhaimmistoa uudelleen. Lukea yhdessä tyttökirjoja, nauhoittaa valkoisia kaunoluistimia, istuttaa kukkia. 

Vastaavasti ajatus pojasta värisytti. Uuuh, mieleeni nousivat haisevat kalsarit, hikiset jääkiekkovarusteet, kaikki kammottavat muoviset tappajasoturiörkkilelut, meluavat kaverukset ja ulko-ovi, joka aina vain paukahtaisi sen merkiksi, että taas mentiin. Mielikuvani pikkupojista eivät olleet kovin mairittelevia.

Aika pian raskauden alun jälkeen aloin kuitenkin jo ajattelemaan lastamme poikana. Aluksi ehkä varautuakseni pahimpaan. Puhuimme mielikuvistani Miehen kanssa useaan otteeseen. Ehkä parhaiten oloani helpotti, kun tajusin, että lapsemme ei todennäköisesti vielä pitkään aikaan kiinnostu asioista, joita perheessämme ei muuten harrastettaisi. Että lapsemme maailma koostuu ihan omista kotipiirimme örkeistä. Ja että äideillä saattaa olla vaikeampaa tyttäriensä kanssa ja armollisempaa poikiensa kanssa.

“Ja muuten, kaikista lapsista, joita olen tavannut, juuri pojat ovat innokkaimpia leipomaan”, lisäsi mies. 

Kuten ultraääni antoi olettaa, saimme pienen poikavauvan. Ja se tuntui vain ja ainoastaan hyvälle. Minusta on ihanaa olla Pienen Pojan äiti.

Uuh, nyt muuten juuri tajusin, että Pöpöllä ei muuten ole yhtään nukkea. Autoja on kyllä.  Ja kaivinkone. Hmm. Ihan noin alleviivaavaa sukupuolikasvatusta ei ole kyllä tarkoitus ollut toteuttaa. Täytyy varmaan kirjoittaa joulupukille.

Sinun, minun, kenen aika?

Vaikka olemme mieheni kanssa tallanneet yhdessä yli vuosikymmenen, emme ole vieläkään kyllästyneet toistemme naamoihin ja vietämme mielellämme yhteistä aikaa illat, viikonloput ja lomat. Joskus loma-aikoina voimme hyvinkin olla viikkotolkulla toistemme kanssa niin, että pisimmät erossaolot ovat parin tunnin kauppareissun mittaisia.  

Silloin tällöin kummallakin on tietenkin omia menoja tai tapaamisia ystävien kanssa, mutta niistä ei ole tarvinnut juurikaan käydä kauppaa tai kinastella. Eikä ennen Pöpön syntymää niistä tarvinnut edes etukäteen neuvotella. Riitti kun suunnilleen samalla viikolla muisti mainita, että joo, torstai-iltana menen sitten töiden jälkeen käymään sen ja sen kanssa ostoksilla.

Mutta nyt… jokainen meno, joka Miehellä on työpäivän lisäksi, olkoon se sitten hyöty- tai huvimeno, tuntuu pettymykselle. 

Ei ole sattuma, että kirjoitan tätä juuri tänään. Tänään on Miehen ainoaan säännölliseeen harrastukseen liittyvä koko illan mittainen meno. Aamulla, kun hän lähti töihin, Pöpöläinen oli vielä unessa. Illalla, kun hän tulee, Pöpöläinen on jälleen nukkumassa. Huomenna aamulla töihin lähtiessä lapsi vielä nukkuu. Yksi koko illan mittainen poissaolo tarkoittaa siis kahden vuorokauden perättäistä poissaoloa lapsen elämästä. Ja minun lapsenhoitovastuustani.  Tottakai suon hänen lempiharrastuksensa hänelle. Mutta mitäpä sitä kieltämään, että päivä tuntuu pitkälle.

Mutta sitten on koko joukko muita hommia, menoja ja asioita, joita pitäisi hoitaa, mutta ne merkisisivät sitä, että minun olisi oltava valmis kiinnittämään itseni Pöpöläisen hoitajaksi vastaavaksi aikaa. Jos joskus teimmekin täällä kotosalla joitakin remonttijuttuja, niin emmepä taida ryhtyä niihin vähään aikaan. Huomaan kyllä, että seiniä pitäisi maalata, portaikkoa kunnostaa ja varastoa siivota. Jokainen viikonloppu, joka pyhitettäisiin remontille, tarkoittaa tässä vaiheessa vielä sitä, että viettäisin nekin Pöpöläisen kanssa kahdestaan. Puuh. Ei kiitos. 

Tunnen äitejä, jotka taaplaavat tätä arkea kahden – kolmen pienen lapsen kanssa miehen mennessä työn perässä ympäri maakuntia tai maailmaa viikkotolkulla. Ja äitejä, jotka pyörittävät talouksiaan taitavasti, vaikka miestä ei näy päivisin eikä iltaisin, sillä kesken oleva omakotitalon rakennus imee kaiken liikenevän ajan. Luojalle kiitos, että emme ole ryhtyneet tässä(-kään) saumassa omakotitalon rakennuttajiksi. Minusta ei todellakaan olisi raksaleskeksi. 

–

Plääh. Mitä pitemmälle tätä kirjoitan, sitä enemmän minusta tuntuu, että olen vain pilalle hemmoteltu pikkurouva. Ehkä minun pitäisi joutua autioon taloon viiden kolmivuotiaan kanssa viikoksi niin lakkaisin valittamasta turhia.

Joo, ja parin viikon päästä aloitan sitä paitsi itsekin säännöllisen iltaharrastuksen ja olen joka KESKIVIIKKO koko illan poissa kotoa. Että osaan sitä minäkin mennä. Rajua.