Mammakavereita

Olen kuullut monen ikätoverini kertovan, että opiskeluaikojen jälkeen ja työelämään siirtyneenä ei olekaan enää niin helppoa saada uusia ystäviä. Varsinkin, jos vielä satut muuttamaan uudelle paikkakunnalle, sosiaalinen elämäsi saattaa romahtaa, sillä alkuperäisasukkailla on jo omat kuvionsa valmiina eikä tarvetta uusille ihmisille.

Mutta mutta. Tämä äiteily on tuonut kummasti uusia tuttavia, kavereita ja ystäviäkin: Yksi tuli pongattua Haikaranpesän synnytysvalmennuksesta, toinen taas perhekerhosta. Naapuritkin ovat tulleet tutummiksi, varsinkin ne, joilla on myös vauvoja ja taaperoita.

Ja samalla on tullut elvytettyä hiljentyneitä ystävyyssuhteita: Vanha koulukaveri muutti joitakin aikoja sitten naapurustoon ja yllätykseksemme olimme raskaana yhtä aikaa: lapsemme syntyivät vain viiden päivän väliajoin ja nyt tapaamme säännöllisesti viikottain. Toinen vanha kamu, jonka kanssa teimme useita vuosia töitä yhdessä, asuu tällä haavaa vain parin kilometrin päässä ja niin ikään kotihoitaa pilttiään. Ja eräällä vaunukävelyllä takaani kuului huhuilua ja kymmenen vuoden takainen harrastuskaverini se siellä lykki omaa vuosikastaan.

Ja onhan se vähän huvittavaa, kun sama kulmakunnan mammaporukka pyörii alueen perhekerhoissa ja muskareissa aamupäivästä toiseen, parhaimmillaan kolmena päivänä viikossa. Lapsetkin jo tunnistavat toistensa äidit.

Eli juttu- ja kävelyseuraa riittää. Tekstiviestit vilahtelevat: “Mitä teette tänään? Ollaan menossa kaupungille kolmeksi, aattelin kysyä että nähtäiskö?” “Lähtisitkö kävelylle, nähtäiskö liikenneympyrässä?” “Tulisitteko muskarin jälkeen meille lounaalle?” Kännykän kalenteriin kirjautuu tapaamisia ja tapaamispaikkoja. Ja jutut eivät todellakaan kierrä kurahousut ja jauhelihapihvi -areenaa, mitä Petra on omassa leikkipuistossaan havainnut.

Mutta mitenhän käy miehelleni, kun hän jää Pöpöläisen kanssa kotiin? Veikkaanpa, että mammakaverini eivät tule periytymään hänelle, vaikka Pöpöläisen leikkikaverit jäisivätkin häntä kaipaamaan. Saapa nähdä, löytyykö lähistöltä toisia lastaan kotona hoitavia isiä. Ainakaan perhekerhoissa heitä ei ole näkynyt.

—

Mari-Johanna haastoi vaatemeemiin:

Päälläni olivat ihqut uudet farkut, ei-kovin teinit vaan aika rouvamalliset ja ikivanha HenkkaMaukan viininpunainen trikoopaita, rakas sellainen – ostaisin mielelläni samanlaisen uuden, jos niitä vielä myytäisiin. Eli ei kovin rönttää eikä kovin hienoakaan.