Maailmanmenoa

Ja kaikki meni sittenkin hyvin (varmaankin arvasitte, eikös niin?)!

Lähdin kotoa puoli kuuden maissa varovaisen toiveikkaana. Jo bussipysäkillä teki mieli soittaa ja kysyä, mitä kotiin kuuluu. Aikaisemmin sopimamme mukaisesti sain Mieheltä viestin, kun Pöpö oli nukahtanut:

“Syötiin, leikittiin, syötiin, kylvettiin, syötiin, itkettiin ja nukahdettiin 1932. Meni vähän toistakin purkkia perunaa, maitoa ei paljoakaan. Siivoilen. Take your time!”

Istuin iltaa työkavereiden kanssa hieman yli kymmeneen. Tilitin pomolleni siiderin ääressä työhönpaluuhuoliani ja hän nauraen kertoi jo vuosi sitten arvanneensa, että työntekoon kovasti kiintynyt minäni saisi uusia sävyjä äitiyden myötä. Keskustelimme erityisesti toimeeni kuuluvista pitkistä ulkomaan työmatkoista. Ne ovat olleet työni helmi ja niiden takia olen tehtävääni hakeutunutkin, mutta nyt niitä on todella vaikea sovittaa kotielämän kanssa yhteen. Ensimmäinen matka olisikin odottamassa heti palattuani joulukuun alussa. Hinku reissuun olisi kova, mutta koska Pöpöläinen on joulukuun alussakin vielä kovin pieni, en voi kuvitella olevani hänestä kahta viikkoa erossa. Hetken jo harkitsimme, että Mies lähtisi lapsen kanssa mukaan, mutta sekään vaihtoehto ei kuitenkaan tunnu ihan passelilta, sillä tehtäviini perillä kuuluu niin ikään paljon matkustamista. Pomo neuvoo delegoimaan matkan muille: järkiratkaisu, tietenkin. Ja niin varmastikin tapahtuu, mutta …  olen siitä silti hieman surkeana. Jotain vanhaa työminääni on sittenkin jäljellä. Huokaus: tätä kai tämä nyt on – on tehtävä rationaalisia valintoja oman kivan ja lapsen edun väliltä.

Täytyy muuten antaa täydet pisteet työnantajalle hyvästä perhepolitiikasta. Tehtäväni on vanhempainvapaani aikana vakinaistettu, ja työnantajalle sopii muitta mutkitta, että teen jatkossa yhden päivän viikossa etätyönä. 

Kotona kaikki oli rauhallista ja hyvin. Pöpöläinen oli herännyt pariin otteeseen, mutta tyyntynyt hiukan nuristen nokkamukista nautittuun maitoon. Kuvittelin, että lapsi nostaisi päätään heti kuullessaan ääneni tai puhkeaisi haikeansuloiseen helpotusitkuun tarjotessani nukkujan suuhun rintaani. Eipä suinkaan, Pöpöläinen veteli sikeitä kuin minä tahansa iltana. Ehkä nyt sitten aamulla katsoi minua kertaalleen hieman tarkemmin.