Aika rientää

Vihdoinkin ehdin tänne! Viime ja tämä viikko ovat kuluneet vaarallisella nopeudella. Ja huomenna on taas perjantai! Uskomatonta!

Päivämme ovat olleet melkoisen täyteen ladattuja erilaisten vierailujen merkeissä. Joinakin päivinä olemme tavanneet ystäviä kaupungilla, toisina heidän kodeissaan, joskus meilläkin. Niin, ja isovanhemmat olivat jälleen viikonlopun yli kylässä. Tälle päivälle suunnittelemamme kyläreissu peruuntui kavereiden flunssan vuoksi ja kappas, onkin juhlaa olla koko päivä kotona ja tehdä arkiasioita rauhalliseen tahtiin. Nukkua pitkään. Syödä ja syöttää hitaasti. Vaihtaa vaippoja ja pestä pyllyä pitkän kaavan mukaan. Pestä pyykkiä. Leikkiä huivileikkiä. Pöristä. Painia lelukoiran kanssa. Hyppyytellä peilin ääressä. Käydä kaupassa. Juoda teetä, teetä ja teetä. Pöpöläinenkin näyttää nauttivan.

Mutta mutta. Ajan kuluminen ahdistaa. Nyt on jo syyskuu, sitten kohta lokakuu. Ja sitten marraskuu. Ja sitten äitiysloma loppuu. Minä palaan töihin ja mies jää kotiin Pöpön kanssa. Ja sekös harmittaa! Pakko tunnustaa, että vaikka en olisi tätä vielä viime talvena itsestäni uskonut, olisin nyt valmis jäämään kotiin lapsenhoitoon vaikka vähän pitemmäksikin aikaa. Mutta sovittu mikä sovittu: minä palaan työhöni marraskuun lopussa ja mies jää viettämään isäkuukauttaan ja sen jälkeen vuorotteluvapaataan koko ensi vuodeksi.

Ja nyt onkin sitten kova kiire paitsi nauttia kiireettömästä vauva-arjesta, myös aloittaa pikkuhiljaa Korvaamaton Äiti 24/7 -harhaluulon purkaminen. Sillä siinä harhassa meillä on eletty! Nyt jos saisin aloittaa vauvanhoidon alusta, opettaisin sinnikkäästi Pöpöläisen käyttämään tuttia, hyväksymään tuttipullon (rintamaidolla täytettynä) sekä jättäisin hänet silloin tällöin, vaikka edes kauppareissun ajaksi jonkin lähiaikuisen hoitoon. 

Jostakin kumman syystä mitään näitä juttuja meillä ei ole saatu tehtyä. Ehkä luin liikaa ”pehmeää” lastenhoitokirjallisuutta, jonka otin liian kirjaimellisesti. Ehkä yliarvioin omat voimani. Ehkä olin kesällä liian väsynyt yrittääkseni tehdä mitään eri tavoin kuin ennen. Mutta kun jokin aika sitten kuulin eräästä tuttavasta, joka jättää kahden kuukauden ikäisen vauvansa säännöllisesti pari kertaa viikossa muutaman tunnin ajaksi Pöpöläisen kummitädille (!!!!!) hoitoon, jokin päässäni naksahti. Näinhän meilläkin olisi pitänyt tehdä, jo aivan alusta asti -  ehkäpä se olisi tuonut vauva-arkeeni sen verran tuuletusta, että olisin pystynyt nauttimaan lapsestani enemmän ja jaksanut kesälläkin paremmin. Olisimme varmaan välttyneet monilta itkuilta, sekä Pöpöläinen että minä.

No nyt sitten tämä Korvaamaton Äiti opettelee kovasti olemaan vain Saavutettavissa Oleva Äiti.  Koulutukseen kuuluu, että äiti lähtee huomenna muutaman tunnin iltavapaalle. Ja mies jää lapsen kanssa kotiin ja pärjää itse valitsemillaan keinoilla.

Olisi varmaan helpompaa aloittaa päiväsaikaan tapahtuvista poissaoloista, mutta nyt monen tekijän summana menoni ja miehen hoitovuoro ajoittuvat iltaan, joka saattaa kyllä olla kaikkein raskainta aikaa lapselle sekä vanhemmalle. Mitään nautintoa vapaastani tuskin tulee, sen verran monta Mitä jos -alkuista lausetta mielessäni pyörii. Hirveimmältä tuntuu ajatella, että Pöpöläinen itkisi hysteerisenä äidin ja rinnan ikäväänsä, eikä mies saisi lasta rauhoittumaan omilla konsteillaan. Mitä enemmän sitä ajattelen, sitä valmiimpi olisin jäämään kotiin tälläkin kertaa. Mikään “maallinen” meno ei yksinkertaisesti tunnu niin tärkeälle, että pystyisin jättämään lasta pahaan oloonsa oman huvini tähden.

Mutta yritän lohdutella itseäni: Koska lapsi jo syö jonkin verran kiinteitä, osaa juoda nokkamukista ja nukahtaakin silloin tällöin ilman tissiä, ilta voi mennä myös kohtalaisen kivasti tai jopa hyvin. Ja että hoitajana on sentään isä, joka kuitenkin tuntee lapsensa niksit melko hyvin ja jolle on tärkeää saada olla lapsestaan täysvastuussa. (Jonkun muun luokse hoitoon jättäminen olisi vielä vaikeampaa…. en taida tällä hetkellä uskaltaa edes ajatella sitä.)  Ja että kyllä hätä keinot keksii. Ja että olenhan minäkin vain puolen tunnin matkan päässä, jos jokin oikein pieleen menee.

Uuh.