Pesästä päivää!

Olemme nyt viettäneet vauvantuoksuista ja -tahtista pesäarkea … ööö .. kymmenen päivää. Viime ja tämän viikon päivät ovat sekoittuneet mielessäni, enkä osaa tarkkaan sanoa, mitä minäkin päivänä on tapahtunut. Itse asiassa kaikkina päivinä ei ole ollut ihan selvää, mitä viikonpäivää kulloinkin edes vietetään. Mutta väliäkö tuolla, vielä ainakaan. Meillä syödään, kun on nälkä, nukutaan, kun on väsy, ja vaihdetaan vaippoja siellä välissä. Pöpöllä kun tuntuu olevan vain kolmenlaista vaihdetta elämässään: on imu, on uni ja on huolto. Seurustelua ei vielä juurikaan ole, ja se vähä, mitä sankari jaksaa katsella ja kummastella, tapahtuu tuossa huollon ja imuvaiheen alun aikana.

Me vanhemmat yritämme sitten pestä, ruokkia ja unettaa itsemme aina niissä väleissä, joita Pöpön hoidolta jää. Väsyneitä ollaan, joo, mutta homma on vielä hallinnassa. Välillä kyllä mietin, miten tässä klaarattaisiin, jos vauvoja olisikin kaksi tai kotona olisi jo ollut yksi tai useampi hoitoa vaativa pienokainen. Hmm…

Mutta yritän tyynnytellä itseäni ajattelemalla, että päivä päivältä taitomme karttuvat, omat voimani palautuvat, Pöpön rytmit säännöllistyvät ja elämänpiirimme laajenevat. Että päiviin tulee muutakin kuin maratonimetyksiä. Että kohta päästään jo ensimmäiselle vaunukävelylle. Että kohta kutsutaan kavereita kylään pienokaista katsomaan. Että kohta maito riittää mahassa jo neljän tunnin yöunipätkiin. Että selvitään kyllä.

Niin, ja se vanha viisaus: nukkuvaa lasta ei väsy katselemaan. Vietämme pitkiä hetkiä vain tuijotellen pienokaisemme nukkuvia kasvoja. Pöpön solakka olemus, pieni nökönenä, suppusuu ja törrötukka saavat käärön näyttämään pieneltä linnunpojalta. Pientä poikasta katsellessa herää valtava suojelemisen tarve. Kyllä, täällä taitaa sykkiä se kuuluisa äidin sydän.