Sikolätistä päivää!

Voi eläimen käsi tätä sotkua, jonka me saamme tähän kotiin aikaan.

Nyt kun kotona ollaan enemmän, tietenkin myös sotkemme enemmän. Ensimmäiset aurinkoiset talvipäivät menivätkin siihen, että kuljin rätin kanssa pyyhkimässä epäilyttävä kelta-oransseja roiskeita hellan ympäriltä, mustia sormenjälkiä ovista ja laatikoiden vetimien ympäriltä ja kummallisia tahmalänttejä lattiasta. (Pilvipäivinä olo on huomattavasti lepposampi.)

Kun lapsi etsii lelujaan tuolin alta, tuloksena on paksu harmaa pölykerros paidan etumuksessa.

Eilen löysin keittiön pöydän alta avaamattoman, ehjän jugurttipurkin. Eikä mitään tietoa, montako päivää se on siellä ollut. Yritän vain muistella, minä päivänä kävimme kaupassa – ehkä se on valahtanut kauppakassista sitä tyhjentäessä.

Ostettu siivousapu pystyisi auttamaan meitä vain osittain. Suurin osa tästä epäsiisteydestä on sellaista, jossa siivojan apu on mahdotonta.  Meidän on yksinkertaisesti opittava laittamaan tavarat paikoilleen käytön jälkeen, etteivät ne jäisi ajelehtimaan sinne mihin niiden käyttö loppui.

Toki juuri noiden aina tahmassa olevien ovien, kaappien, lattioiden ja vessan siivoukseen olisi kiva edes joskus saada ulkopuolista apua ja tehokkuutta.

Äitiys- ja perhelehtien toimittajille juttuehdotuksia: Paitsi sisustusvinkkejä, tarvitsemme kipeästi Näin pidät kotisi järjestyksessä  tiukoissakin tilanteissa -vinkkipalstaa, Näin siivoat kotisi puhtoiseksi yhdellä kädellä viidessätoista minuutissa -artikkelia, Jos teet nämä joka päivä niin kaaos ei pääse selättämään sinua -listaa sekä Näin pääset ärsyttävistä irtokarvoista eroon -juttua.

Kotona ja kylillä

Olemme Pöpöläisen kanssa nauttineet loman omaisesta arjestamme. Vieläkin Pöpöläinen kyselee aamuisin että onko tänäänkin vapaapäivä, ja hymyn kare suupielissäni voin vakuutella, että on, on, niitä on vielä aika monta jäljellä…

Ja tiedättekös, olen yllättynyt siitä, miten mukavaa meillä on ollut. Kun ei ole kiire minnekään, kummankin mieliala on parempi. Reissaamme voimiemme mukaan kerhoissa, ystävien luona, kaupoilla. Ja sitten tulemme taas kotiin, ottamaan päiväunet ja odottamaan työstä tulevaa  Miestä.

Tuntuu siltä, että kun ei ole mitään ehdottomia aikarajoja jonnekin ehtimisen suhteen, kaikki toimet sujuvat todella paljon vähemmällä vääntämsellä. Heräämiset, syömiset, lähtemiset, pukemiset ja jopa nukahtamisetkin sujuvat helpommin.  Osaksi lienee kyse siitä, että aikataulun  vapaudesta johtuen voin antaa valtaa lapsentahtisemmalle elämälle enkä enää itsekään hermoile pienistä.  Osaksi siitä, että jos ei ole hoputustakaan, ei Pöpöläiselle tule kapinoinnin tarvettakaan.

Nyt myös näkee, mitä työpäivä tekee aikuiselle: kun Mies tulee työstään kotiin, hänen väsynsä ja stressinsä on käsin kosketeltavaa. Ääni on kova, sanat kuulostavat tiukoille, heti on kiire jonnekin. Me kaksi olemme täällä kellottomassa kodissamme ihan ihmeissämme, että mikähän tuollakin nyt on. Kestää aikansa, ennen kuin saamme Miehen kierrokset laskettua. Sitten voimme lötkötellä yhdessä, kaikki kolme.

Haikeasti takana päin

Viime  viikon perjantaina töissä oli haikeat fiilikset.  Moni tuli viimeisenä päivänä työhuoneeseeni juttelemaan ja  tuomaan lahjoja, joku jopa pyytämään anteeksi vanhoja riitoja ja joku vielä kysymään “viimeistä neuvoa” johonkin asiaan. Pomo vei lounaalle,  ja varsinaisille läksiäiskahveille tuli monta vanhaa työkaveria, talon ulkopuolelle jo aikaisemmin siirtynyttä.

Työkaverit olivat laittaneet pystyyn mitä ihanimmat läksiäiset, ja vaikka olenkin jollakin aikataululla palaamassa, luulenpa, että useimmat työkavereista, ainakin ne läheisimmät, ovat jo vaihtuneet. Lahjankin ne rontit olivat osanneet hommata nappiin: jouluksi oli toivonut muutamaa pientä asiaa, joita ei paketeista sitten kuitenkaan ilmaantunut, ilmeisesti Mies ei ollut ottanut toiveitani tosissaan. Työkaverit sen sijaan olivat laittaneet korvan taakse turhautumiseni ( …tämä todistaa, että minua oli silti kuunneltu työpaikalla, vaikka välillä sitä epäilinkin) ja niinpä paketeista paljastui juuri oikean kokoiset nahkahansikkaat antamaan tukevan otteen lastenvaunujen kahvaan! Nautintoaineista minua lahjottiin juuri oikean merkkisillä suklaalevyillä sekä pakastehillapusseilla – jos ei tule Hillaa, niin on sitten edes hillaa.

Ja kotiin lähdin juhlistani kukkien, lahjojen ja kakkupalojen kera, Miehen hakemana. Uuteen aikaan, uuteen työhön.

Onnea työpaikan vaihdoksesta, tervehti kaveri aamulla Facebookissa.

Talvi-iltain tarinoita

Useampi ihminen ihastelee, miten ihana talvi onkaan nyt menossa. FB-kaveri on ollut tänään ulkona lapsensa kanssa neljä tuntia. Hna kertoo  samoin blogissaan, miten ulkoilee lastensa kanssa kolmisen, nelisen tuntia päivässä.

Vaan ei meillä. Lapsi katsoo ikkunasta ulos ja huokaa: Sais kesä tulla jo.

Meistä vanhemmista kumpikaan ei rakasta talvea. Ei edes tätä “satumaista”, “ihanaa” talvea.

Nähtävästi olemme tartuttaneet taudin myös lapseen, joka ei  viihdy ulkona yhtään enempää kuin on pakko. Varttitunnin, ehkä puoli. Stigassa istuen.

Antakaa vinkkejä, miten saada kolmivuotias innostumaan ulkoilusta. Mitä siellä ulkona voi oikeasti tehdä? Mitkä ovat teidän perheenne mainioimmat lumileikit?

Totta vai tarua?

Lapsi kiemurtelee ulkovaatteita puettaessa: En halua mennä hoitoon! En halua mennä hoitoon!

- Mutta siellä sinä saat leikkiä, mennä kerhoon ja ulos, maanittelen.

Kun haalaria vedetään päälle, lapsi jatkaa: Haluan jäädä äidin kanssa kotiin.

Huokaisen, niinpä niin. Juuri sitä minä taas suorastaan pelkään. – Mutta sitten, kun jäädään äidin kanssa kotiin, ei äiti enää jaksa sinua viedä puistoon ja kieriskellä lumessa. Äiti makaa vain sohvalla kaiket päivät, yritän maalailla tulevaisuutta esikoiselle.

Pöpöläinen jää selvästi miettimään karua tulevaisuuttaan.

Höpöjuttuja

Eilen illalla, kun vein Pöpöläistä nukkumaan, peiton alta kuului:

- Miten sinä äiti söit ne vauvan kengät?

-?????

- Kun sillä ei ollut niitä vaatteita ja sinä söit ne ja vauva puki ne masussa päälleen?

- ???????????

Kävi ilmi, että Mies oli hieman kertonut muunnettua totuutta kohdunsisäisestä elämästä…

Juhlasta normiarkeen, hetkeksi

Juhlakausi on sitten melkein jo takanapäin, ihan hyvä niin. Kyläily mummilassa (4 pv) ja äitini vierailu meillä  (4 pv) on nyt suoritettu.

Vaikka isovanhemmat ovat Pöpöläiselle tuttuja ja heidän kanssaan on mukava peuhata, kummallakin vierailulla Pöpöläinen kitisi pari ensimmäistä päivää. Vieraisilla olo tai vieraiden asuminen omassa kodissamme tuovat päivärytmiin muutoksia, jonkinlaista kireyttä ja epävarmuuttakin, ja Pöpöläinen tuntuu olevan ilmapuntariakin herkempi omaksumaan kaikenlaisia ilmassa liikkuvia virtauksia.  Ruoka ei maita, kaikenlaisia kiistoja puhkeaa surperherkästi (nakki katkeaa väärästä kohdasta, ketsuppi sotkee lihapullat, lapsi haluaisi jäädä yksin pihalle mutta ei hetkeksikään isovanhempien kanssa olohuoneeseen….). Siinä sitä taas sortuu selittelemään, että ei tämä tällaista ole normaalisti, ja miettii, minkälainen mielikuva lapsesta ja kasvatuskeinoistamme jää…

Eilen illalla, kun Mies lähti viemään äitiäni asemalle ja vilkutimme Pöpöläisen kanssa ikkunasta, Pöpöläinen kääntyi, katsoi minuun ja sanoi: “Nyt me ollaan sitten kahdestaan“.

Ajatukseni kiisivät eteenpäin.

Vielä on kolmisen viikkoa työelämää. Viikko tavan töitä, kaksi viikkoa sijaiseni perehdyttämistä. Kiireisiä aamuja, hoitoon vientiä,  bussimatkoilla meditointia, rauhallisia lounaita työtovereiden tai Hesarin seurassa, väsyneitä iltoja.

Vaikka arki on vauhdikasta ja stressaavaa,  huokaan luopumisen haikeudesta. Kyllä minä tästäkin arjestä tykkään. Työstäni, siitä että koti- ja työelämä vaihtelevat, työtovereiden kanssa rupattelusta, edes pienen oman ajan omistamisesta.

Sitten äitiys”lomaa” (hö, mikä kumma sana), oikeastaan siis vanhempain”vapaata” (ei juuri sen parempi ilmaus) lokakuulle 2011. Pöpöläinen jää hoidosta pois ja ehdimme varmaan viettää päivät kuukauden kahdestaan, ennen kuin Hillo saadaan ulkoistettua purkistaan.

On aika opetella taas uusvanhat kotirutiinimme. Mitenhän ne menivätkään?

Kolotusta ja muita naistenvaivoja

Ystävällinen kysymys: Miten olet voinut?

Tähän asti olen vain hymyillyt ja vastannut, että raskaus on edennyt oikein hienosti. Ei. ei tässä ole ollut mitään vaivoja sitten alkupahoinvoinnin jälkeen.

UUUH. Nyt taitaa (rv 32) olla se aika, kun vastausta on päivitettävä.

RaMaVit.

Rasittaa.

Masentaa.

Vit…..

Näiden klassikoiden lisäksi:

Närästää SAIRAASTI, vaikka on lääkäriltä saadut lääkkeet käytössä.

Kaikki housut painavat ja hiertävät mahaa. Tukivyö on käytössä, jotta kupu ei vallan repsahtaisi maantielle.

Rintoja jomottaa kuin rintatulehduksessa.

Öisin näen painajaisia, viime yönä hiiret hyökkäsivät kimppuuni. Nukun vain kyljelläni ja niska on sen mukaisesti solmussa.

Yritän keskittyä painamaan mieleeni, miltä vauvan liikkeet tuntuvat. Että kun sitten joskus satun miettimään taakse jäänyttä raskausmahaani, olisi jotain mukavaakin mielessä.

Paniikki ja parannusta

Raskausviikkoja on koossa jo 30, laskettuun aikaan 70 päivää, äitiysloman alkuun kuukausi.

Ou mai gaaaaaad.

Tällä viikolla iski veret seisauttava paniikkireaktio. Tähän saakka kaikki on ollut jossain kaukana edessäpäin, turvallisen etäällä. Nyt tajusin, että kaikki tapahtuu jo niin kohta. Nyt ahistaa kaikki.

Maha kasvaa. Kolottaa, lihaksia repii. Pissattaa koko ajan.  Tämä on se vaihe, kun kaunis hehkeä hedelmällinen nainen muuttuu  tuvonneeksi möhkäleeksi. Peilistä kurkistaa alkoholisoituneen tenaleidin näköinen nainen.

Miten jaksan äitiysloman lopun kotona vilkkaan kolmivuotiaan kanssa,  kun vireystila ja kolotukset sallivat kävellä juuri ja  juuri vain lähimmän tien varteen?

Synnytys….miten kauheaa se voi toisella kertaa olla? Selviääkö siitä vauva hengissä, entä itse? Viime kerrasta jäi sellainen olo, että lopputulema olisi voinut olla mitä vain. Ja jos jäämme molemmat henkiin, pystynkö koskaan enää istumaan, kävelemään?

Miten kummassa klaaraan kotona, kun huomiota kilvan kisaavat tissillä ainaisesti viihtyvä imeväinen, joka nukkuu viidentoista minuutin torkkuja ja jota pitää nukuttaa viisi kertaa päivässä sekä energinen kolmivuotias, joka vetää päivässä 30 kertaa raivareita, mm. siitä että keittiön tuolia on siirretty ilman hänen lupaansa?

Miten kummassa jaksan näitä kotiympyröitä, kun nyt viikonloppunakin tuntuu tulevan mitta täyteen?

Pöpöläinenkin itki viime yönä unissaan: Äiti, ota vauva pois.

Missä on paniikkijarrutusnappula, haluan painaa sitä.

Muoks. Otsikon lupaama parannus ei tullutkaan vielä tässä osassa.

Rapatessa roiskuu

Täällä on mopo karkaamassa käsistä arjen hallinnan suhteen. Siitä kertovat muutamat pienet sattumukset parin viime viikon ajalta:

Tapaus 1

Mies lähtee töihin, minä jään vielä pukemaan Pöpöläistä ja itseäni. Tarkoitukseni on viedä lapsi hoitoon ja ehtiä neuvolalääkärin vastaanotolle. Kun olemme valmiit, alan etsiä auton avaimia. Ja sitten vara-avaimia. Kumpiakaan ei näy. Soitto miehelle: siellähän ne ovat hänen taskussaan  kaukana kotoa. Enää varttitunti lääkäriajan alkuun.

Äkkiä naapuriin, onkohan siellä ketään kotona? Naapuri on suihkussa, mutta lupaa lähteä heittämään meitä hoitoon ja lääkäriin, vaikka on itsekin myöhässä omista menoistaan.  Hoitotäti ihmettelee, kun tuikkaan lapsen ovenraosta sisälle ja häivyn saman siliän tien. Hyvää huomentakin jää kesken. Vasta lääkärissä muistan, että taksejakin on olemassa.

Illalla Pöpöläistä naurattaa: Isi otti kaikki auton avaimet.

Tapaus 2

Mies vie lapsen hoitoon aamulla töihin lähtiessään. Vannotan, että muistaa ottaa autoon mukaan vaunut ja muistaa jättää ne hoitotädille jotta pääsemme Pöpöläisen kanssa kaksi kilometriä ylämäkeä kotiimme. Puolilta päivin Mies soittaa: Unohdin ne vaunut tänne auton takakonttiin. Soitto hoitotädille: Oisko sulla vaunuja lainata iltapäivällä? Kun menen hakemaan Pöpöläistä, lapsi nauraa: Isi unohti vaunut…

Tapaus 3

On maanantaiaamu, kiire töihin. Miehen työavaimia ei löydy ei sitten mistään. Viimeisin muistikuva avaimista on, että ne on nähty Pöpöläisen kädessä lauantaina. Alkaa kovistelu: Missä ne nyt ovat? Mihin olet laittanut ne? Niihin ei saa koskea!!! Pöpöläinen neuvoo surkeana: ne ovat siinä avainpurkissa portaiden vieressä. Lasta kiikutetaan purkille ja osoitellaan: Katso nyt, eivät ole, mihin olet ne jättänyt? Koko koti pengotaan metrin korkeudelta. Kaikki vedetään mullin mallin. Sitten Mies kysyy minulta: Oletko varma, että ne eivät ole sinun takin taskussasi? Hymähdän, sillä olen tietenkin katsonut takkini taskut jo kertaalleen. Sitten kuitenkin mieleen juolahtaa jotakin…. enkös vain piipahtanut lauantai-iltana ulkona se yksi toinen takki päälläni…. Sujautan käteni takin taskuun: Siellähän ne avaimet ovat!

Pöpöläinen on helpottuneen näköinen ja riemuitsee avaimien löytymisestä. Pyytelemme vuolaasti lapselta anteeksi syytöksiämme.

Lapsi ei illalla kommentoi asiaa enää mitenkään. Minua sen sijaan hävettää vieläkin.

Tapaus 4

Matkalla töihin puhelin soi, hoitotäti soittaa. Kummeksun ja vastaan. Linjalta kuuluu heti kysymys:  – Onkohan sulla miehesi kännykkä mukana?

Miesparka oli töihinlähtöni jälkeen saanut, taas kerran,  kääntää joka paikan etsiessään, tällä kertaa, kännykkäänsä. – No en tietenkään ole ottanut sitä mukaani, vastaan.   – Nehän ovat aivan eri näköiset ja kyllä minä ne erotan, miksi se nyt olisi mulla mukana?

Mutta kurkistin laukkuuni kuitenkin: ja siellähän se oli. Voi perhana. Miten pöljä voi ihminen olla?

Tapaus 5

Sovitaan hoitotädin kanssa, että Pöpöläistä tullaan hakemaan kolmelta, ja että lapsi olisi jo puettuna ja ulkona valmiina, sillä klo 15.15 on neuvola. Kolmelta hoitotäti soittaa:  – Onko suunnitelmiin tullut muutoksia? Ollaan tässä ulkona odottamassa, eikä kukaan ole vielä tullut hakemaan.

Lupaan kysellä asiaa Mieheltä.

Heti tämän jälkeen huomaan, että kännykkään on tullut mieheltä viesti: Olen vielä kaukana, en ehdi kolmeksi…

Soitto hoitotädille: – Nyt ei ehditä kolmeksi enkä tiedä, milloin ehditään.

- No, mitäs me nyt tehdään, kyselee hoitotäti, ei me täällä pihalla enää viihdytä pitkään. – No, menkää sisälle, neuvon. -No, mites sitten sen neuvolan kanssa, kyselee hoitotäti ällistyneenä.- No, se jää nyt tältä kerralta väliin, huokaisen.

Ja soitan vielä monta puhelua…

Hoitotädin kummasteleva äänensävy jäi  jotenkin lähtemättömästi mieleen.